Kuljen rehevässä viidakossa, puiden oksat hivelevät ihoani ja sadepisarat pärskyvät otsalle lehdistä. Kapea, liukas polku vie syvemmälle vehreään maailmaan. Sade on pehmentänyt punaisen mullan ja jalat uppoavat saveen. Vaellan paratiisissa, jonka sävelenä on suru.

Me olemme batwoja, niitä, jotka keräävät ja kulkevat. Niitä, jotka tekevät kauneimmat ruukut ja niitä, joiden lapset nukahtavat katsoen taivaan miljoonia tähtiä.

Savun voimistuva tuoksu kertoo siitä, että suunta on oikea. Vehreyden keskeltä löytyy kylä, jossa perheet asuvat ruohokattoisissa majoissa. Majat on rakennettu taitavasti kylän aukiolla olevan nuotion ympärille. Majojen katot höyryävät aamuisessa usvassa, öinen sade tuoksuu vielä ilmassa. Minut vastaanotetaan tanssien ja laulaen. Pujahdan tervehdysten jälkeen majaan, jossa asuu äiti viiden lapsensa kanssa. Pienin on vielä aivan vauva. Nuori äiti, uusi ystäväni, kertoo tarinaansa:

”Me olemme batwoja, niitä, jotka keräävät ja kulkevat. Niitä, jotka tekevät kauneimmat ruukut ja niitä, joiden lapset nukahtavat katsoen taivaan miljoonia tähtiä. Minä olen äiti lapsille, joiden isä on muualla etsimässä työtä. Minun lapseni menevät nukkumaan nälkäisenä ja heräävät aamuun, jossa en pysty tarjoamaan heille leipää. Minun tulevaisuuteni toivo on se, että lapseni kävisivät koulua, mutta nälkää itkevät lapset ovat hiljentyneet, ja toivon eniten näkeväni vielä hymyn ja kuulevani lasteni naurun.

Minä teen ruukkuja. Äitini teki ruukkuja ja isoäitini teki ruukkuja. Me batwat olemme ruukuntekijöitä, se taito on meillä. Me elämme päivän kerrallaan, koska huomisesta emme tiedä.”

Näin sinä minulle kerrot, ja minä mietin, että täällä minä erilaisesta maailmasta tuleva opettelen elämään päivän kerrallaan, koska haluan rauhoittua, ja sinä taas olet pakotettu siihen. En jaksa käsittää tätä maailmaa, missä elämme.

Sinisen taivaan halki lentää laulavia lintuja, tietämättöminä alapuolella olevasta surun väreilystä. Vai laulavatko ne lohtua; Katsokaa taivaan lintuja!

Istut nuotion ääreen, ja pyydät viereesi. Siinähän se toivo on, tämä hetki ja joku, jonka kanssa sen jakaa. Se rakentaa siltaa, joka kurottaa kohti huomista. Istumme katsoen hiipuvaa hiillosta. Ystäväni, sydämeni sisko, pyöräyttää nuotiossa vahvistuvan ruukun toiselle kyljelle ja aloittaa lempeän laulun keinuttaen selässään nukkuvaa lastaan.

”Huum, mama huum,  nukahda sydämeni ilo rauhaisaan uneen. Minä en itke, koska olet kukka, jota vaalin ja suojelen, huum mama huum. Kuin leijona suojelen sinua, Jumalan lahjaa minulle ja koko kylälleni. Sinä silmieni ilo.”

Ja nyt kuukausien jälkeen, äitienpäivän aamuna, omassa kodissani, lasteni luona, kohennan saamiani ruusuja ja hyräilen tuon laulun uudelleen. Kuin leijona suojelen sinua, Jumalan lahja, lapseni. Sydämeni ilo, huum mama huum.

Lähetän ajatukseni sinulle, batwa-kylän sisko, ja rukoukseni taivaalle – Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.  Auta meitä palauttamaan hymy maailman lasten kasvoille!