Lähden iltapäivällä kohti Ambewadin slummia, joka sijaitsee Mumbain esikaupunkialueella. Matka taittuu hitaasti ruuhkaisessa, pakokaasun kyllästämässä kaupungissa. Elokuun monsuunisateet pitävät ilman kosteana ja kuumana.

Perillä Ambewadissa lähden kävelemään pääkadulta kapeaa kujaa slummin uumeniin. Avoviemärien pistävä haju tunkeutuu nenääni – ja elämän epätasa-arvoisuus ajatuksiini.

Mumbain noin 22 miljoonasta asukkaasta noin puolet asuu näissä ahtaissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Iloitsen siitä, että saan olla osaltani mukana tukemassa perheitä paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi.

Monella lapsella suhde isään on heikko, koska tämä on poissa työn takia. Täällä tehdään työtä miltei vuorokauden ympäri.

Räpsin kuvia ympärilläni juoksevista lapsista ja yritän tallentaa tunnelmaa kameran muistikortille. En tiedä, olenko minä enemmän kiinnostunut ympärilläni olevista ihmisistä vai he minusta. Tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Illan jo hämärtyessä kiiruhdan kokoontumispaikkaan erään perheen kotiin. Tila on noin kuuden neliön kokoinen huone, jossa asuu viisihenkinen perhe. Nukkumatilaa toimittaa huoneeseen rakennettu parvi.

Puolitoista metriä leveän kujan toisella puolella naapurissa kuoritaan valkosipulia myytäväksi paikallisella torilla. Tuoksu leviää myös tilaan, jossa kokoonnumme. Täällä kun yhteisöllisyys alkaa siitä, että ovet pidetään auki pitkin päivää.

Lapset kirmaavat kapeilla kujilla talosta taloon. Sanotaankin, että lastenkasvatus on koko yhteisön vastuulla.

Saan kuulla, että alueelle on rakennettu vihdoin toinen julkinen käymälä. Se tulee tarpeeseen, sillä jonot ovat jatkuvat.

Hyvin suuressa osassa slummikoteja ei ole käymälöitä, vaan perheet joutuvat käyttämään kaupungin rakentamia tiloja slummin ulkoreunalla. Tutkimuksen mukaan 58 prosentissa näistä käymälöistä ei ole sähköä ja 78 prosentissa ei ole juoksevaa vettä, vaan jokaisen on kannettava vesi mukanaan.

Kuumuus ja kosteus tuntuvat lähes sietämättömiltä. Mietin, miten ihmiset jaksavat täällä päivästä ja vuodesta toiseen.

Veden saantia rajoitetaan näihin kaupungin slummeihin. Vettä on saatavilla vain muutaman tunnin päivässä. Silloin sitä lasketaan jokaisen talon ovensuussa olevaan suureen saaviin.

Paikalla on joukko 13‒17-vuotiaita lapsia, jotka istuvat kuin paikallisessa koulussa konsanaan tytöt ja pojat omalla puolellaan. Lastenkerhoja pidetään eri ikäryhmille niin, että toiminta on heille mielekästä. Kerhoja vetävät Fidan paikallisen kumppanin työntekijät sekä vapaaehtoiset.

Kerho aloitetaan rukouksella ja muutamalla laululla, jotka lapset laulavat intoa puhkuen. Iloitsen lämpimästä ja avoimesta ilmapiiristä, joka on syntynyt vuosien työn tuloksena.

Tällä kertaa kerhossa aiheena on Intian itsenäisyyspäivä, jota vietettiin edellisenä päivänä. Toinen aihe on lasten ja vanhempien suhde, jota on käsitelty myös hankkeen työntekijöiden koulutuksessa.

Keskustelu soljuu ja ajatuksia vaihdetaan tiiviisti. Lapset kertovat avoimesti perhetilanteistaan ja haasteistaan kotona.

Monella lapsella suhde isään on heikko, koska tämä on poissa työn takia. Täällä tehdään työtä miltei vuorokauden ympäri. Usein isän työ on toisessa kaupungissa, ja yhteys perheeseen häviää olemattomiin.

Joku uskaltautuu kertomaan myös perheen alkoholiongelmasta ja väkivallasta. Hankkeen tuki näille lapsille ja heidän perheilleen on ensiarvoisen tärkeää.

Iloinen puheensorina keskeytyy, kun kerhon vetäjä aloittaa laulun. Jälleen laulu raikuu iloisena. Loppurukouksen jälkeen lapsille jaetaan vielä makeisrasia kotiin vietäväksi.

Ilta on pimentynyt, ja lapset katoavat heikosti valaistuille sivukujille kukin omiin kotiinsa. Jään vielä hetkeksi, juomme paikallista chai-teetä ja rupattelemme päivän kuulumisista.

Kun astun ulos kodista kapealle kujalle, yritän nähdä eteeni, väistellä avoviemäreitä ja löytää kulkureitin ulos slummista. Istuudun ilmastoituun autoon ja palaan kotiin, jossa voin ottaa suihkun ja valmistautua iltapuuhiin.

Rukoukseni on, että työ näiden perheiden ja lasten parissa voi jatkua niin, että seuraavalla sukupolvella olisi valoisampi tulevaisuus.