Toimittaja Mikko Kekäläinen vietti kaksi viikkoa Keniassa Nenäpäivä-kampanjan vieraana ja tutustui waatojen etniseen ryhmään, jonka parissa Fida tekee työtä. Yö waata-perheen luona oli unohtumaton kokemus.

Mitkä ihmeet waatat, mietti YLE:n toimittaja Mikko Kekäläinen, kun Nenäpäivä kutsui hänet Keniaan tutustumaan Fidan työhön waatojen parissa.

Googlettaminen tuotti joitakin tuloksia, mutta syvällisempää tietoa waatoista ja heidän historiastaan ei löytynyt internetistäkään. Hän kuitenkin pakkasi matkalaukun odottavin mielin ja lähti Nenäpäivä-kampanjan kanssa selvittämään, miten suomalaisten tuki voisi olla avuksi Keniassa. Kekäläinen oli tehnyt Nenäpäivän ja Fidan kanssa yhteistyötä jo vuonna 2017 vieraillessaan Ugandassa tutustumassa lapsisotilaiden parissa tehtävään työhön.

– Waatojen asia ei ole esillä oikein missään. Moni mieltää Kenian kauniiksi turistikohteeksi ja onhan maa toki sitäkin. Se on kuitenkin vain pieni osa totuutta. Moni kenialainen elää köyhyydessä, ja waatat koittavat selviytyä erityisen armottomien ja karujen luonnonolojen keskellä. Elämän perusedellytykset eivät täyty heidän kohdallaan, pohtii Mikko Kekäläinen Nenäpäivän kynnyksellä.

Kekäläinen tutustui waatoihin, heidän historiaansa ja kulttuuriinsa Kasikinissä, yhdessä viidestä waata-kylästä, joissa Fida työskentelee.

Kansa ilman toimeentuloa

Waatat ovat pieni, noin 20 000 henkeä käsittävä, marginalisoitunut ihmisryhmä Keniassa. Heillä ei ole virallista etnisen ryhmän statusta. Nämä entiset metsästäjä-keräilijät jäivät ilman toimeentuloa, kun saalistaminen kiellettiin. Waatat asuvat usein omissa kylissään erillään muista kenialaisista. Heillä ei useinkaan ole koulutusta ja ilman sitä ei ammattityötä löydy. Myös waata-lapset jäävät usein koulutuksen ulkopuolelle: Pienet lapset eivät jaksa kulkea pitkää koulumatkaa ja isompia lapsia hävettää aloittaa koulu heitä paljon nuorempien oppilaiden kanssa. Waata-lapset auttavat päiväpalkkalaisina maanomistajien pelloilla työskenteleviä vanhempiaan tuomaan leivän pöytään, joten vanhemmatkaan eivät patista heitä kouluun. Ja kun lapset jäävät ilman koulutusta, jatkuu köyhyyden kierre.

Yö Abadiban risumajassa

Kasikinin kylässä Mikko Kekäläinen tutustui paikalliseen, ikäiseensä, mieheen, Abadibaan. Päälle nelikymppisen Abadiban vaimo on miestään reilusti nuorempi, noin 35-vuotias, mutta pariskunnalla on pitkä liuta lapsia ja jo lapsenlapsiakin.

– 35-vuotias mummo! Onhan elämä siellä hyvin erilaista, kun vertaa meihin. Paljon he olivat ehtineet. Lapset saadaan Keniassa varhain – usein haitallisen varhain – eikä heitä lasketa tai puhuta siitä, kuinka monta lasta kullakin on. Kaikki lapset ovat ikään kuin yhteisiä. Yritin laskea Abadiban lapset ja sain lopputulokseksi jotakin 8 ja 12 väliltä, Kekäläinen kertoo.

Abadiba ja hänen vaimonsa saavat elantonsa työskentelemällä pellolla. Niukasta toimeentulosta huolimatta he toivottivat Kekäläisen lämpimästi tervetulleeksi ja tarjosivat hänelle parasta, mitä talosta löytyi: ruokaa ja yösijan. Ilta-ateriaksi perhe valmisti tavallista paremman aterian. Se sisälsi maissijauhosta tehtyä puuroa, jonka joukossa oli vihreitä lehtiä ja keitettyä kurpitsaa.

Abadiban vaimo ja lapset nukkuvat savesta tehdyssä majassa yhdessä vuohien ja muiden kotieläinten kanssa. Perheenpää nukkuu kepeistä, risuista ja vanhoista T-paidoista tehdyssä suojassa, jossa on peltikatto. Sen Abadiba tarjosi Kekäläiselle yöpaikaksi.

– Tuo ilta ja yö oli kyllä elämäni merkityksellisin. Mitään mukavuuksia ei ollut, mutta inhimillinen lämpö, jota sain kokea, jäi mieleen. Tulen varmasti aina olemaan osa tuota afrikkalaista perhettä.

Mikko Kekäläinen pääsi myös tekemään peltotöitä Abadiban perheen kanssa.

– Raivasimme peltoa viidakkoveitsen kanssa. Hakkasimme peltoalaa tyhjäksi muusta kasvustosta, jotta voisimme istuttaa sille kassavaa, äärimmäisen ravintoköyhää vihannesta. Työ oli sen verran pölyistä ja raskasta hommaa, että meillä Suomessa eivät edes aikuiset tekisi sellaista. Kasikinissa hommia tekivät sekä aikuiset että lapset.

Koulun sijaan peltotöihin

Abadiban perhe oli siinä suhteessa etuoikeutetussa asemassa, että kaikki hänen lapsensa kävivät koulua. Mutta waata-yhteisössä oli tyypillistä, että jos vanhemmat tarvitsevat apua, lapsi jää pois koulusta ja lähteekin pellolle töihin.

– Satuimme olemaan kylässä juuri sinä päivänä, kun perheiltä kerättiin koulumaksuja. Jos perhe ei ollut hoitanut maksua, lapsi lähetettiin kotiin. Onhan se aika absurdi ajatus: lapsi kärsii siitä, ettei vanhemmilla ole rahaa.

Kekäläinen tiesi jo etukäteen, että kylän ihmiset ovat köyhiä ja näkevät nälkää.

– Meillä on käynyt hyvä tuuri, kun olemme syntyneet täällä Suomessa, missä asiat ovat paremmin. Yhtä hyvin se kuitenkin voisi olla oma lapseni, joka menee nälkäisenä nukkumaan. Me emme ole ansainneet asemaamme sen enempää kuin hekään. Meillä kävi vain parempi tsäkä.

– Tuolla tajuaa sen, että ihmiset elävät oikeasti tukalassa tilanteessa ja että he tarvitsevat apua. Jos perhe saa hädin tuskin viiden euron päivätulot kasaan, kun molemmat vanhemmat paiskivat pellolla töitä, ei sillä tule toimeen.

Auta ilolla

Fidan työ waatojen parissa on ennen kaikkea valistustyötä. Kekäläinen pohtii työtä ja sen tuloksia.

– Päämääränä on voimauttaa yhteisöä ja kertoa heille heidän oikeuksistaan. Työ on vielä alussa, ja kestää pitkään saada muutos aikaan. Mutta ehdottomasti näytti siltä, että työllä on vaikutusta: Apu menee perille ja se on konkreettista. Lahjoitan kohteeseen itsekin.

– Ensimmäisen kerran palatessani Afrikasta olin Afrikka-päissäni: Ahdistuin näkemästäni ja hermostuin lapsilleni, kun he nirsoilivat ruoasta. Mutta lasten kuuluisi saada olla lapsia Afrikassakin ja nirsoilla samalla tavalla. Sen sijaan, että ahdistuu omasta hyväosaisuudesta, kannattaa auttaa siinä, missä voi ja tehdä se ilolla, Kekäläinen kannustaa.

Fida työskentelee viidessä waata-kylässä Keniassa. Työn keskiössä on lasten koulutus, ja esimerkiksi Kasinikin koulu rakennettiin yhteistyössä Fidan, paikallisen Full Gospel -kirkon, yhteisön ja valtion kanssa. Koululla toimii opettajien ja vanhempien yhdistys ja myös opettajien koulutukseen panostetaan.Perheet saavat oppia maanviljelyksestä ja heille esitellään alueelle soveltuvia viljelyskasveja. Heitä kannustetaan myös liittymään säästö- ja lainaryhmiin, joissa he voivat oppia yrittäjätaitoja. Näiden ryhmien kautta maanviljelijät ovat voineet investoida maatiloihinsa ja kehittää maatalousliiketoimintaa.

Nenäpäivää vietetään 13. marraskuuta. Fida ja kahdeksan muuta järjestöä keräävät yhteispottiin lahjoituksia maailman lasten hyväksi. Fidan Kenian-työ on yksi lahjoituskohteista.  

Kuva: – On vähän klisee, että köyhissä paikoissa ihmiset ovat kuitenkin onnellisia. Mutta siltä se Kasikinissa oikeasti näytti. Vaikka puutetta on paljon, on ihmisillä aikaa. Kun työt on tehty, viettävät ihmiset iltaa yhdessä. Meillä Suomessa on jatkuva kiire. Kyllä meillä olisi paljon opittavaa waatoilta, pohtii Mikko Kekäläinen. Kuvan on ottanut Meeri Väänänen.