Pienen romanikylän rukoushuone täyttyy naurusta ja puheensorinasta, kun suosittu naistenpiiri kokoontuu siellä keskiviikkoisin. On viikon tärkein päivä, naisten päivä.

Keskiviikkoaamu valkenee Užhorodin kaupungissa, Ukrainan Karpaateilla. Tänään on tiedossa naistenpiirin tapaaminen läheisessä Holmokin romanikylässä. Minulle se tarkoittaa täyttä työtä. Neljätoista naista ja tyttöä odottaa minua neljäksi. Ikähaarukka on yhdeksästä viiteenkymmeneen viiteen. Poikia tai miehiä ei mukaan päästetä, lukuun ottamatta vaippaikäisiä, jotka eivät vielä pärjää ilman äitejään.

Jo aamusta sulkeudun työhuoneeseeni. Valmistelen ensin oppituntiani. Viime aikoina olen valinnut kertomuksia Raamatun naisista. Niiden kautta olemme päässeet käsittelemään monenlaisia asioita. Olen huomannut, että tarinat toimivat parhaiten. Niitä on helppo ymmärtää. Piirrän tarvittavat kuvat, tarkistan vaikeat sanat ja harjoittelen kertomusta. Huh, nyt jo jännittää!

Naiset rakastavat askartelua ja käsitöitä: he tekevät mielellään jotain kaunista. Askartelemme, väritämme kuvia ja muutaman kerran olemme tehneet hyödyllisiä käsitöitä. Tosin isot projektit ovat aika vaikeita toteuttaa, sillä teiniäideillä on aina kädet täynnä työtä pienokaistensa kanssa. Vauvat kulkevat sylistä syliin, pikkusiskolta isoäidille ja opettajalle saakka.

He eivät olleet tottuneet siihen, että joku kysyi heidän toiveitaan.

Puoli kolmelta lähden liikkeelle. Ajan ensin Radvankan kylään, josta haen muutaman ystävän mukaan. Eräällä on huono päivä, hän ei millään jaksaisi nousta sängystä. Rohkaisemme häntä lähtemään ja pian hän jo istuukin autossa tyytyväisenä siitä, että pääsi sittenkin liikkeelle.

Ajamme Kontsovon romanikylän kautta. Sieltä haemme mukaan Veran ja hänen tyttärensä. Kohta takapenkiltä kuuluu iloista keskustelua, josta en ymmärrä sanaakaan. Olen matkalaisista ainoa, joka ei ymmärrä unkarin kieltä.  Unkari on Ukrainassa vähemmistökielen asemassa. Unkarinkielisiä asuu Ukrainan Karpaattien alueella noin 150 000. Kun vihdoin pysäköimme auton Holmokin rukoushuoneen eteen, alkaa mökeistä kurkistella päitä. Sinivalkoinen automme on merkki siitä, että kohta aloitamme.

Aluksi vaihdamme kuulumisia. Tapanani on kysellä, mitä hyvää on viikon aikana tapahtunut. Se on osoittautunut todella haasteelliseksi kysymykseksi. Talvisin tavallisin uutinen on, että lapset sairastavat. Usein, kun katselen näitä rakkaita huolten uurtamia kasvoja, mietin hieman epätoivoisena, että onko tästä naisten toiminnasta mitään hyötyä. Mutta sitten he yllättävät minut täysin. Tapahtuu pieniä ihmeitä: oppimista, ahaa-elämyksiä. Viisaat sanovat, että elämänmuutos tapahtuu pienen pienin askelin. Siihen tarvitaan paljon sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä ja paljon rukousta.

On viikon tärkein päivä, naisten päivä.

Kun ensimmäisen kerran kyselin, mitä naiset haluaisivat tehdä kokoontumisissamme, jokainen tuijotti tiukasti lattiaan, eikä sanonut sanaakaan. He eivät olleet tottuneet siihen, että joku kysyi heidän toiveitaan. Mutta vähitellen alkoi tapahtua heräämistä. Kun puoli vuotta myöhemmin esitin saman kysymyksen, aloin saada ehdotuksia: haluamme oppia lukemaan omalla kielellämme, tehdä käsillämme jotain kaunista, mennä piknikille.

Lapset kulkevat aina äitiensä mukana. Monesti tapaamisten tunnelma on aika levoton, sillä pienet kuulijat eivät ole tottuneet istumaan paikoillaan. Pienimmät kuljeskelevat ympäriinsä ja joskus piirtyy pissavanakin lattiaan. Monella äidillä ei ole joka päivä varaa vaippoihin. Mutta kun tapaamisen asia oikein kiinnostaa, on jännitys ryhmässä käsin kosketeltava. On viikon tärkein päivä, naisten päivä.

Kun lähdemme paluumatkalle, on jo pilkkopimeää. Kotimatka kulkee samoja reittejä takaisin. Nyt vain matkassa on mahdollinen yllätysmomentti. Minä hetkenä tahansa saatan ajaa yhteen niistä teräväreunaisista kuopista, joita väistelin valoisalla. Silloin pitää soittaa miesväkeä liikkeelle rengasta vaihtamaan.

Joka kerta, kun ajan kotiportista sisään, huokaisen kiitokset Taivaan Isälle.