Läntisen Ukrainan romaninaiset saavat voimaa toisistaan ja löytävät toivon Jumalasta.

Läntisessä Ukrainassa, Karpaattien vuoristossa ja sen ympäristössä, asuu tuhansia romaneja. Tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska kaikki romanit eivät ole väestökirjoissa. Länsi-Ukrainassa, kuten lähes kaikkialla Itä-Euroopassa, iso osa heistä asuu alkeellisissa oloissa. Perheet ovat suuria ja äidiksi tullaan usein jo teini-iässä. Töitä on vähän. Talvi kuluu kevättä odottaen. Lapset sairastelevat paljon ja elämä on hyvin niukkaa. Yhteisöissä nukutaan talviunta, mutta unet ovat painajaisia.

“Näin me elämme”

Kontsovon kylässä sijaitsevan talon katossa palaa yksinäinen hehkulamppu. Se valaisee juuri ja juuri kirkkaanpunaiseksi maalatun asunnon. Lampun himmeä valo paljastaa pienen huoneen, jossa on kamiina, sortumaisillaan oleva piironki ja kaksi sänkyä. Likaiset räsymatot peittävät sänkyjä, joilla istuvat nelikymppinen Larissa ja hänen lapsensa. Larissan kasvot ovat murheen vanhentamat.

– Minulla on ollut paljon kärsimystä. Mieheni kuoli tuberkuloosiin kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten. Hän oli vasta 34-vuotias. Nyt kaikki lapseni sairastavat tuberkuloosia, Larissa sanoo tuskaisena.

Voi vaan kuvitella, miten yksinäiseltä Larissasta täytyy tuntua.

Viereisellä sängyllä istuvat Larissan neljä lasta. Vanhimmalla tyttärellä on sylissään pienin lapsista.

– Myös tyttäreni asuu täällä. Hänellä on kolme lasta. Meillä ei ole ketään, joka auttaisi. Lainaamme rahaa ostaaksemme ruokaa ja polttopuita talvea varten. Näin me elämme.

Kaminassa haisee palanut muovi. Puut sytytetään usein roskilla. Katossa palavaan hehkulamppuun ei ole katkaisijaa. Se on päällä yötä päivää.

Pienen huoneen lisäksi perheellä on asunnon kokoinen aidattu, katettu tila talon kyljessä. Sen katosta roikkuvat pyykit, sekalainen romu ja terävä virtsan haju luovat kaoottisen tunnelman pieneen eteistilaan. Perheellä ei ole minkäänlaista käymälää tai juoksevaa vettä. Ulkona avautuu tiheästi rakennettujen talojen sokkelo mutaisine teineen.

Kohtaamispaikka

Karpaattien vuoristo lohkoo Ukrainan läntisimmän kulman omaksi alueekseen. Se kuului aikanaan Itävalta-Unkariin. Historia näkyy ja kuuluu alueella edelleen. Osa väestöstä on täysin unkarinkielistä. Toiset jopa pitävät kelloaan Unkarin ajassa.

Lumihuippuisten vuorten välissä nököttää pieni Pasikan kylä. Alueen pääkaupungista, Užhorodista, saapuva saa ajella sinne kapenevia teitä pitkin pitkälle toista tuntia. Ajomatka on kuin aikakone: Užhorodin ostoskatujen ja Pasikan kylän heiveröisten talojen kontrasti on suuri.

Naistenpiiri on paikka, jossa naiset voivat hetken hengähtää. Siellä he eivät ole yksin murheidensa kanssa.

Naistenpiiri on alkamassa. Sinne syrjäisen kylän naiset kokoontuvat jakamaan elämäänsä ja oppimaan uutta. Farkkuhameeseen pukeutunut palmikkopäinen Nadya vetää piiriä yhdessä Kirsi Hekkalan, kanssa. Pieneen, luokkahuoneenakin toimivaan tilaan on ahtautunut kymmeniä naisia ja tyttöjä. Tämä paikka on vain naisille. Se on harvinaista, sillä näissä kyläyhteisöissä naisen paikka on kotona lapsia ja kotiaskareita hoitamassa.

Tänään tehdään käsitöitä. Nadya ja Kirsi kiertävät neuvomassa virkkuukoukkuja pyöritteleviä naisia. Tasainen puheensorina täyttää tilan. Välillä luokkahuoneen ovesta kurkistaa pienen pojan pää. Joku korottaa ääntään ukrainaksi ja ovi sulkeutuu pois vetäytyvän pään perässä. Naistenpiirissä sukupolvet kohtaavat. Nuorimpien, äitinsä mukana tulleiden, iän voi laskea yhden käden sormin. Heidän kanssaan samassa pöydässä istuu varttuneempi rouva, jonka kasvojen juonteet kertovat pitkästä elämänkokemuksesta.

Naistenpiiri on paikka, jossa naiset voivat hetken hengähtää. Siellä he eivät ole yksin murheidensa kanssa.

Tällä hetkellä meillä ei ole töitä.

Parikymppinen Paulina on innokas naistenpiiriläinen. Hän esittelee ylpeänä tekemäänsä pientä, värikästä ryijyä. Neljän lapsen äidin ruskeissa silmissä on lempeä katse kaikista elämän eteen heittämistä haasteista huolimatta.

– Tällä hetkellä meillä ei ole töitä. Saamme valtiolta hiukan lapsirahaa, Paulina kertoo.

Hänen miehensä saa toisinaan aidankorjaustöitä. Niistä saatu pieni lisätulo helpottaa talvea. Paulina kertoo odottavansa kesää: lapset pysyvät silloin terveempinä ja mies saattaa saada kausitöitä.

Toinen Pasikan naistenpiirin aktiivisimmista naisista on Marina. Hän asuu miehensä kanssa kahden huoneen talossa, jonka seiniä koristavat vanhat valokuvaamossa otetut kuvat perheenjäsenistä. Ne muistuttavat paremmasta ajasta: Ukrainan kuuluessa Neuvostoliittoon monilla romaneilla oli töitä. Nykyään niitä on tarjolla lähinnä kausiluontoisesti ja palkka on usein hyvin pieni.

Seinällä riippuu myös kuva orjatappurakruunuisesta Jeesuksesta.

Yrittänyttä ei laiteta

Pasikan kylällä asuu myös Masha-niminen päättäväinen nuori nainen. Hän on toistaiseksi kylänsä ainoa peruskoulun kokonaan suorittanut romani. Masha perusti jokin aika sitten kylän ensimmäisen kaupan kotinsa yhteyteen.

Kaupan käynnistämistä edelsi kriisi: Mashan mies lähti töihin Unkariin.

– Itkin kotona yksin, koska minulla ei ollut mitään tekemistä, Masha kuvaa.

Hän kysyi miehensä ja seurakuntansa pastorin mielipidettä kaupan perustamisesta. Oliko soveliasta, että nainen aloittaisi yrityksen? Kaikki valot näyttivät vihreää Mashan kaupalle.

Yhdellä Mashan talon aulan seinistä on valtava hyllykkö. Erilaiset elintarvikkeet on aseteltu siisteihin riveihin hyllyille: riisiä, jauhoja ja makeisia. Kaupan asiakasvirta on kasvanut tasaisesti. Kaikilla ei ole kuitenkaan varaa maksaa ostoksiaan, joten Masha on joutunut myymään välillä luotolla. Sitäkään kaikki eivät pysty maksamaan takaisin.

Masha toivoo, että seurakunta voisi tarjota mielekästä toimintaa kylän nuorille. Se toisi merkityksellisyyden tuntua heidän elämäänsä, kuten kaupan perustaminen toi hänelle.

– Toivoisin, että täällä olisi nuorille jotain tekemistä. Nyt he vain nuokkuvat kylänraitilla ja juopottelevat.

Lapset tarvitsevat koulun

Tihkusade ropisee vanhan Ladan kattoon Kontsovon naapurikylässä, Kholmokissa. Kahdesta huoneesta koostuvan asunnon tupakeittiö täyttyy kymmenistä pyhäkoululaisista. Lapset istuvat tiiviissä riveissä parilla pitkällä penkillä ja kuuntelevat tarkkaavaisina pastori Sergei Latskon siskoa, Tatjanaa. Huone kuulu kontsovolaiselle Veralle, isoäidille, jonka luona kylän pyhäkoulu kokoontuu.

Haluaisin, että lapset voisivat opiskella.

Veralle on tullut raskaan työn seurauksena pahat kulumat polviin, minkä vuoksi käveleminen on työlästä. Hän istuu makuuhuoneen oviaukossa ja seuraa Tatjanan työskentelyä. Veran sydän sykkii lapsille. Hän on halunnut avata kotinsa pyhäkoululaisille. Nainen toivoo, että kylälle saataisiin oma koulu.

– Haluaisin, että lapset voisivat opiskella.

Pyhäkoulua vetävä Tatjana tietää, että koulua tarvitaan kipeästi.

– Ihmiset eivät ole lukutaitoisia. Jos he löytävät töitä, se on esimerkiksi katujen siivousta. Kun vanhemmilla ei ole tuloja, perheillä ei ole varaa ruokkia eikä vaatettaa lapsiaan.

Vaikeudet työn saamisessa johtuvat myös rasismista.

– Kun työnantaja huomaa, että työnhakija on romani, hän ei anna tälle työtä tai maksaa siitä vain pennosia.

Jumalan armosta

Heiluva pakettiauto kuljettaa meidät syvemmälle Užhorodin kaupungin Radvanka-nimiseen romanikylään, taboriin. Kaatopaikkamaisen asuinalueen laidalla, ränsistyneen tehtaan piippujen vieressä, on pastori Sergei Latskon perheen koti. Samalle tontille on tarkoitus rakentaa rukoushuone. Sen pohja on jo valettu. Seuraavaksi pitäisi saada seinät pystyyn.

Fidan lähetit, Kirsi ja Veikko Hekkala, ovat tehneet jo vuosia yhteistyötä pastori Latskon ja tämän vaimon Katyan kanssa. Latskojen sydämellä on halu auttaa yhteisöään. Koko seurakunta on ollut mukana siivoamassa Radvankaa. Monilla siellä asuvilla perheillä on puutetta elämän perusedellytyksistä.

Nyt tarvitaan käsiä ja jalkoja, jotka vievät romaneille viestiä Jumalan tarjoamasta toivosta.

Jumalanpalvelus on alkamassa. Sergei virittelee sointuja kitarastaan. Seurakunta alkaa laulaa ylistyslaulua yhteen ääneen. Kappaleiden välissä sali puhkeaa rukouksen sorinaan. Yksinäinen lämmitin puhkuu lämmintä ilmaa yhä viileään huoneeseen.

Yhden penkin alla makaa pieni koira. Se seuraa omistajaansa, Editkaa, myös seurakuntaan, jossa hän käy aktiivisesti rukoilemassa perheensä pelastumista. Editkan poika, David, tuli uskoon edellisen sunnuntain kokouksessa.

Myös Larissan elämä muuttui viikko sitten seurakunnan kokouksessa.

– Sergei ja Veikko saarnasivat. Istuin ja kuuntelin. Jumala käski minua nousemaan seisomaan ja rukoilemaan. Nousin ylös ja pyysin Jumalaa auttamaan minua. Minusta tuntui paremmalta rukouksen jälkeen. Jumala tekee mitä hyväksi näkee. Minä otan kaiken vastaan.

Nyt tarvitaan käsiä ja jalkoja, jotka vievät romaneille viestiä Jumalan tarjoamasta toivosta.

PÄÄKUVA: Kontsovon kylässä asuva Vera rakastaa lapsia. Tässä hän istuu kotinsa sängyllä yhdessä lapsensa ja tämän lasten kanssa. Asunnossa kokoontuu myös kylän pyhäkoulu.