Valkoinen lippu liehuu antautumisen merkkinä. Taistelu on ohi.

Kriittisinä hetkinä on hyvä arvioida, onko parempi jatkaa taistelua vai antautua. Kansainvälistä rauhanpäivää vietetään 21.9. Ja kyllä – en minäkään tiennyt, että tällaista päivää edes vietetään.

Wikipedia kertoo ystävällisesti, että 21. syyskuuta 2001 YK:n yleiskokouksen päätöksellä 55/282 vuodesta 2002 alkaen kansainvälistä rauhanpäivää vietetään 21. syyskuuta. Kokouksessa ilmoitettiin, että päivä varataan maailman kattavalle aselevolle ja väkivallattomuudelle.

Rintamalla on kärsitty liikaa, eikä katkeruuden juoksuhaudoissa ole enää yhtään valkoista kangasta jäljellä.

Kerran vuodessa siis voimme globaalisti huokaista helpotuksesta ja hymyillä toinen toisillemme. 24 tunnin ajan ihmiskunnalle on varattu aikaa, että jokaisella rintamalla voidaan nostaa valkoinen lippu ylös.

Antautumista on turha romantisoida – varsinkaan taistelutilanteessa. Sen ytimessä on kuitenkin rohkea ajatus: emme halua kokea enempää tappioita. Mieluummin nöyrrymme ylivoimaisen vastuksen edessä ja valitsemme elämän kuoleman sijaan.

Kysymys kuuluu: milloin viimeksi nostit kädet ylös ja heilutit valkoista lippua? Milloin viimeksi antauduit ylivoimaisen vastuksen edessä?

Koska kyseessä on mielikuvaharjoitus, tarkennan kysymystä: milloin viimeksi nöyrryit?

Nöyrtyminen sattuu enemmän kuin vasaran lyöminen peukaloon. Nöyrtyminen on sen tunnustamista, että joku tietää ja osaa paremmin. Siinä ihminen antaa avaimet toiselle olla isompi ja voimakkaampi. Nöyrtyminen pelottaa, kun ei tiedä, miten antautunutta sotilasta kohdellaan.

Jeesukselle oli tyypillistä sanoa ”Rauha teille”. Se ei ollut small talk -tyyppinen heitto, vaan rauhan julistus sotarintamalle. Jeesus nosti valkoisen lipun useaan otteeseen, jotta osapuolet eivät olisi täysin tuhonneet toisiaan.

Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat nostaa valkoisen lipun rauhan puolesta.

Rintamalla on kärsitty liikaa, eikä katkeruuden juoksuhaudoissa ole enää yhtään valkoista kangasta jäljellä. Silloin tarvitsemme ulkopuolista sovittelijaa. Sotatilanteeseen voidaan kutsua ulkopuolinen ja puolueeton sovittelija, joka pyrkii kompromissiin.

Hyvä uutinen on se, että Jeesus ei ole ulkopuolinen, puolueeton, eikä pyri kompromissiin. Hän on lähellä, ihmisen puolella ja haluaa pelastaa jokaisen.

Joskus hurjimmat taistelut käydään ihmisen sydämessä. Jeesus haluaa ilmestyä myös niihin taisteluihin ja sanoa ”rauhaa”. Toinen yhtä verinen taistelukenttä ovat ihmissuhteet. Näihin tulehduksiin ihmisen voimavarat ovat rajalliset ja Jumalan rajattomat.

Eikä siinä vielä kaikki. Taistelukenttiä on joka puolella: köyhyys, nälänhätä, terrorismi, luonnonmullistukset ja sodat. Skrollaan näitä puhelimeni näytöllä täysin turtuneena ja samalla mietin, mitä pitäisi ostaa kaupasta.

Sitten se iskee ja lujaa: he ovat minun lähimmäisiäni.

Sodan ääni vahvistaa sanonnan ”ihminen on susi toiselle ihmiselle”. Mutta toinen ääni toisesta maailmasta sanoo ”ihminen on veli toiselle ihmiselle”. Valitsen kuunnella sitä ääntä ja käännän sen kovemmalle. Valitsen antautumisen ja rauhan.