Heidi ja Pertti Söderlund katsoivat vuosia pahuutta suoraan silmiin. Työ entisten lapsisotilaiden parissa auttoi satoja pois pimeyden porteilta, takaisin elämään.

Niili aloittaa yli 6 600 kilometrin matkansa Victoriajärveltä ja mutkittelee kohti pohjoista ja Välimerta. Karuman vesiputousten kohdalla Ugandassa joki kaartaa länteen ja kääntyy pohjoiseen kohti Pakwachin kaupunkia.  

Karuman kohdalla oli tiesulku, josta jokaisen auton oli päästävä läpi ennen Niilin ylitystä. Ugandan armeija vartioi paikkaa. Suurissa sotilasajoneuvoissa oli katolla konekiväärit. Jos armeijan autot ohittivat sinut ilman ongelmia, matkasi saattoi jatkua. Matkaa tehtiin aina usean auton saattueessa, ja armeijan auto ajoi edessä ja takana. Tunsit sykkeesi kohoavan, kun adrenaliini virtasi suonissasi. Lausuit rukouksen yläkertaan. Toivoit, ettet joutuisi kohtaamaan samaa, mitä näillä teillä oli tapahtunut useasti. 

Saattue kulki mutkaisia hiekkateitä. Edellä ajavien autojen nostattama pöly yskitti. Aina välillä tuuli niin, että näit vain metrin eteenpäin. Et halunnut ajaa liian lähellä muita mutta et jäädä jälkeenkään. Kun satoi, auto toisensa perään juuttui mutaan. Yhdessä ne vedettiin liikkeelle, eikä ketään jätetty yksin.  

Jotkut mutkat olivat otollisia väijytyspaikkoja. Tunnistit ne palaneista autonkuorista, joista nousi vielä savua. Jos ohitit tällaisen autonraadon, tiesit, mitä paikalla oli tapahtunut hetki sitten: autoihin oli hyökätty, matkustajat tapettu tai kidnapattu ja autot poltettu. Joskus joku selvisi kertomaan hirvittävää tarinaa näistä tapahtumista. 

Joen toisella puolella odotti turva. Siellä ei ollut LRA-sissien toimintaa. Kun pääsit virran yli, jännitys hellitti ja väsymys iski – matka otti veronsa. Onnittelit itseäsi, että selvisit jälleen yhdestä työpäivästä. Matka oli ollut vain reilut 100 kilometriä, mutta ajoaika tuntui ikuisuudelta. 

Emme tosin useinkaan matkanneet vaaravyöhykkeen läpi vaan suoraan sen sisään tehdäksemme työmme. 

Heidi ja Pertti vierailulla tutun pariskunnan luona. Francis ja Josephine menettivät vuosia elämästään sissien vankina. Nuoripari selviytyi kokemuksistaan ja sai CAAF-ohjelman kautta tukea toipumiseen.

Rohkeasti vaaravyöhykkeelle 

Fida työskenteli 2000-luvun alussa Pohjois-Ugandassa usealla leirillä, joissa asui ympärillä riehuvaa konfliktia paenneita ihmisiä. Tunnelma leireillä oli sanoin kuvaamaton. 

Aluksi meillä oli aina aseistetut sotilaat turvanamme. Myöhemmin lopetimme tämän käytännön, koska tajusimme olevamme hyviä kohteita konfliktin osapuolille.  

Emme onneksi koskaan joutuneet kasvotusten LRA:n kanssa. Usein kyllä kuulimme taistelujen ääniä lähistöltä. Kerran näin läheiseltä tieltä nousevan savua, ja seuraavana päivänä luin uutisista, miten monta ihmistä paikalla oli surmattu.  

Monen ihmisen elämä oli leireillä katkolla. Ei ollut peruspalveluja, ei kouluja tai terveydenhuoltoa. Jokainen päivän ruoka-annos oli säännöstelty.  

Pohjois-Ugandan konfliktista ei juuri kirjoitettu maailmalla. YK:n humanitaarisen avun koordinaattori Jan Egeland vieraili maassa vuonna 2003. Hän sanoi: ”Pohjois-Ugandassa on meneillään maailman pahin humanitaarinen kriisi. Se on maailman terrorismin keskus: missään muualla ei jonkin alueen väestöstä jopa 90:tä prosenttia ole pakotettu lähtemään kotoaan väkivaltaisten hyökkäysten takia.” 

Vaiettu sota 

Paossa eläminen oli tuhansien pohjoisugandalaisten lasten arkea. He täyttivät kaupunkien kadut öisin ja nukkuivat aidanvierustoilla ja torikojujen alla. He pakenivat kaupunkeihin LRA:ta, joka öisin jahtasi lapsia kylissä raiskatakseen, tappaakseen ja kidnapatakseen heitä. Lapset olivat sissien kohde, koska heistä haluttiin muokata liikkeen sotilaita. 

LRA sieppasi lapsia suoraan kotoa. Usein heidät pakotettiin heti tekemään raakaa väkivaltaa läheisilleen. “Et enää koskaan voi palata kotikylääsi, olethan tappanut siellä”, lapselle sanottiin. Lapset ja nuoret aivopestiin. He elivät jatkuvassa väkivallan pelossa. He näkivät ja kokivat julmuuksia. Heille väitettiin, että pahat henget rankaisevat heitä, jos he eivät tottele sissijoukkojen käskyjä. Tytöt pakotettiin seksiin sissijohtajien kanssa. Vanhemmista pojista tehtiin sotilaita. 

On sanomattakin selvää, ettei Pohjois-Ugandaan tuolloin moni matkustanut. Sinne oli vaikeaa saada kulkulupia. Vaikka konflikti oli kestänyt pitkään, juuri kukaan ei tiennyt, mitä alueella tapahtui. Jopa 80 prosenttia konfliktiin osallistuneista “sotilaista” oli lapsia. Ne, jotka tiesivät tämän, eivät voineet seistä tumput suorina. 

Uusi maailma avautuu 

Pertti Söderlund oli muuttanut Afrikkaan lähetyslapsena vuonna 1958. Perttiä kutsutaankin ”Valkoiseksi afrikkalaiseksi”. Lukuisia artikkeleita, kirja sekä dokumenttielokuva on tehty Pertin elämästä Afrikassa. 

Vuonna 2003 Pertti oli osana Fidan humanitaarisen avun tiimiä jakamassa ruokaa pakolaisille Obalangassa. Yhtäkkiä joku alkoi ampua. Hallituksen joukot joutuivat tulitaisteluun LRA-sissien kanssa. LRA laittoi aina sieppaamansa lapset tulituksen etulinjaan. 

Myös Ugandassa työskennelleet Pertti ja Heidi Söderlund kokivat kaiken etulinjassa. Monta kysymystä kävi heidän mielessään: Miksi juuri lapset? Mikä saa jonkun tekemään näille yhteiskunnan kaikista heikoimmille niin hirvittäviä tekoja? 

Söderlundit eivät jääneet toimettomiksi kysymysten edessä. He aloittivat Fidassa vuonna 2007 kehitysyhteistyöhankkeen nimeltään CAAF (Children Affected by Armed Forces). Työ entisten lapsisotilaiden parissa alkoi Sorotin alueella.  

Siellä Heidille aukeni uusi maailma.  

– Pääsin näkemään läheltä jotain, mitä en olisi voinut kuvitella. Vasta silloin todella ymmärsin, miten kamalia asioita tapahtuukaan. Näin, kuinka lapsilta oli sanalla sanoen ryöstetty lapsuus. 

Ohjelman alussa Heidi haastatteli satoja entisiä lapsisotilaita. Heidän tarinansa olivat vaikeita käsittää.  

– Monesti työpäivän lopuksi olisin halunnut tuhota kaikki tallentamani tiedostot. Niin raskasta oli kuulla kaiket päivät näiden lasten tarinoita. Ne olivat liikaa. 

Entisillä lapsisotilailla oli fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia. Perhe ja kyläyhteisöt hyljeksivät heitä, koska tiedettiin, mitä he olivat tehneet. Äiti saattoi pelätä omaa poikaansa. Heitä ei enää haluttu takaisin perheisiin. Heitä piestiin ja haukuttiin. Painajaiset piinasivat lapsia öisin. 

Epätoivo ei kuitenkaan jäänyt noiden lasten kohtaloksi. 

– Minulle on tuottanut valtavasti iloa nähdä, että vaikka ihminen olisi kokenut mitä, hän voi selvitä. Aina on toivoa. Entinen lapsisotilas voi kokea rakkautta ja olla joku. Hän voi päästä irti menneisyyden taakoista ja saada tulevaisuuden, joka on hänen omissa käsissään. Olen kiitollinen, että sain olla osa tätä. 

Rauhanneuvottelut alkoivat Ugandassa vuonna 2006. Myöhemmin samana vuonna LRA vetäytyi Pohjois-Ugandasta. Kaksi vuosikymmentä sotaa olivat ohi, mutta sota vaikutti yhä. Sissien jäljiltä oli kateissa tuhansia lapsia. Jotkut heistä palasivat, toiset eivät. Heidin ja Pertin osaksi jäi rakentaa nuorille polku ulos vuosia kestäneestä orjuudesta ja auttaa heitä palaamaan normaaliin arkeen yhteiskunnan hyväksyttyinä jäseninä. 

Entiset lapsisotilaat ovat nykyään nuoria aikuisia. Monilla on oma perhe ja koti. Osa on opiskellut ja valmistunut ammattiin. Moni heistä sanoo tänä päivänä pystyneensä antamaan anteeksi sieppaajilleen.

Lapsisotilaat olivat kokeneet niin hirvittäviä asioita, että toipuminen olisi pitkä prosessi. 

Jotkut toipuivat nopeammin kuin toiset. Osa ei koskaan pystynyt palaamaan normaaliin arkeen.  

– Toipumista edesauttoi, jos nuori pystyi kertomaan jollekin edes osan siitä, mitä oli joutunut kokemaan ja tekemään sissijoukoissa. Helpointa heille on ollut puhua saman kokeneiden kanssa.  

Yhteisöllinen tuki onnistui yli odotusten. Heidi kertoo, että entiset lapsisotilaat kokevat vielä tänä päivänäkin olevansa osa suurta CAAF-perhettä.  

– Totta kai myös se on auttanut, jos oma perhe on rakkaudella ottanut heidät takaisin. Osa taas on joutunut kuulemaan vaikkapa isältään, ettei ole enää tervetullut kotiin. Muutaman kerran joku heistä on sanonut minulle: ”Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan paennut sisseiltä.”  

Konyn lasten uusi elämä 

Pohjois-Ugandan konfliktin aikana noin 25 000 ihmistä joutui seksuaalisen väkivallan uhriksi ja raiskauksien seurauksena syntyi tuhansia lapsia. Heidän osansa oli joutua yhteisön ja perheen, jopa oman äitinsä, hyljeksimäksi. Lapsi muistutti koko yhteisöä kauhuista, jotka se oli kokenut. 

Heidin mieleen on piirtynyt muisto eräästä entisille lapsisotilaille järjestetystä urheilutapahtumasta. 

– Jalkapallo karkasi tien yli ja eräs pieni poika lähti juoksemaan sitä hakemaan. Tien vieressä peliä seuranneet lapset alkoivat huudella hänelle: ”Sinä olet niitä Konyn lapsia. Oletko tullut tänne tappamaan meidät?” Poika jähmettyi paikoilleen ja laski alleen. 

Näitä lapsia syrji koko yhteiskunta. Syntymätodistukseen vaadittiin isän nimi, ja monesti sitä oli mahdotonta tietää. Ilman syntymätodistusta taas ei ole laillisesti olemassa eikä voi hakea henkilötodistusta. Näin pienen lapsen elämä on täynnä esteitä syntymästä asti eikä polun tasoittaminen ole helppoa.  

Fida auttoi yhteensä noin 400:aa lasta ja nuorta Abimissa, Alebtongissa, Amuriassa ja Obalangassa. Kaikille annettiin neuvontaa ja psykososiaalista tukea. CAAF-ohjelma räätälöi avun jokaiselle yksilöllisesti. Osa lapsista oli ollut siepattuna muutaman päivän, osa yli kymmenen vuotta. Jotkut oli viety Ugandasta Etelä-Sudaniin, Kongon demokraattiseen tasavaltaan tai jopa Tšadiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan saakka. Jotkut tarvitsivat kirurgiaa luotien, viidakkoveitsien ja pommien aiheuttamiin vammoihin. 

Suurin osa ohjelman lapsista oli kaapattu 12–14-vuotiaina. Nuorimmat olivat kahdeksanvuotiaita ja vanhimmat parikymppisiä. 

Osa lapsista ja nuorista sai ohjelman tukea koko koulupolkunsa ajan. Toiset sijoitettiin ammattikoulutukseen. CAAF-ohjelma tarjosi vuosien aikana paljon erilaista koulutusta ja tukea arjen rakentamiseen: maanviljelyyn, hedelmäpuiden kasvattamiseen, karjanhoitoon ja yritystoimintaan. Jokainen entinen lapsisotilas sai alussa oman lehmän. 

Yhteisöissä järjestettiin tapahtumia ja koulutuksia, jotta CAAF-nuoret sopeutuisivat takaisin yhteisön arkeen. 

Tietoisuus Jumalan voimasta on antanut itselleni voimia kaiken pahuuden keskellä.

Suuremman voiman sylissä 

Heidi ja Pertti Söderlund kertovat, etteivät vuosien varrella aina pystyneet käsittelemään sitä, millaisia julmuuksia aikuiset olivat lapsille tehneet. Lasten kertomukset aiheuttivat unettomia öitä ja kummittelivat mielessä. 

– Eräs 12-vuotias poika kuvaili minulle, kuinka tappoi ensimmäisen uhrinsa yhdessä toisten lapsisotilaiden kanssa. Pää hakattiin uhrilta mäsäksi ja sitten piti juoda uhrin verta. Illalla oli ”puhdistusseremonia”, jossa piti astella kananmunakuorien päällä ja jokaisen otsaan siveltiin öljyä. Itkeä ei saanut. Kolmena iltana tämä toistettiin. Kysyin, mitä hän koki kolmannen tappamisen ja seremonian jälkeen. Poika vastasi suoraan silmiini katsoen: ”Minulle tuli halu tappaa.” En koskaan unohda tuota hetkeä. Viaton lapsi oli siinä vierelläni, ja mietin, miten koskaan voimme saada niitä tekoja hänen mielestään. Hän oli joutunut tappamaan kymmenen ihmistä ennen pakoon pääsyään.  

– Olin äärettömän ahdistunut tuon tapaamisen jälkeen, kun olin neljä päivää haastatellut kymmeniä lapsisotilaita. Edellä mainittu poika oli viimeinen, jota haastattelin ennen Kampalaan paluuta. Autossa kuuntelin kokoustaltiointia, jossa puhuja yllättäen luki Raamatusta: ”Sillä se, joka teissä asuu, on suurempi kuin se, joka on maailmassa” (1. Joh. 4:4). 

– Tuo kuulemani raamatunkohta laukaisi itkun, ja aloin kiittää Jeesusta hänen voimastaan, joka on suurempi kuin saatanan voima. Tietoisuus Jumalan voimasta on antanut itselleni voimia kaiken pahuuden keskellä, Heidi kertoo. 

Kun tunne kanavoituu toiminnaksi 

Kongon demokraattisessa tasavallassa raiskattuja naisia auttava rauhannobelisti Denis Mukwege on sanonut: “Tunne ilman toimintaa on turha. Meidän on löydettävä keino kanavoida surumme ja kauhistuksemme päätöksiksi, jotka auttavat lievittämään toisten kärsimystä.” 

Pertti ja Heidi Söderlund kanavoivat omat tunteensa toiminnaksi, joka auttoi lievittämään satojen siepattujen lasten kärsimystä. Söderlundien vuosikymmenten palvelustyön ansiosta monen lapsen elämä on muuttunut pysyvästi. Tänä päivänä nuo rohkeat selviytyjät ovat osa tätä sanoin kuvaamattoman vaikeaa lukua Ugandan historiassa.  

---

Mikä LRA? 

Pohjois-Ugandan kapinallisliikkeet käyttivät kristillistä retoriikkaa valtansa välineenä. Vuonna 1986 katolilaistaustainen Alice Auma nousi kansanliikkeen johtajaksi. Hänen sanottiin olevan acholi-kansan perinteen mukaisesti lakwena-hengen kanavoija. Lakwenaa pidettiin vastineena Pyhälle Hengelle. Auma aloitti niin kutsutun Pyhän Hengen liikkeen, joka kapinoi Ugandan hallitusta vastaan. Auman armeija hävisi marraskuussa 1987 ja nainen pakeni Keniaan. Silloin nuori Joseph Kony nousi acholien kapinallisliikkeen johtoon ja nimitti sen Herran vastarinta-armeijaksi (Lord’s Resistance Army, LRA). Aluksi LRA sai kansansuosion. Kun se kuihtui, LRA alkoi turvautua ryöstelyyn ja sieppauksiin laajentaakseen aluettaan. Vuosien 1986 ja 2006 välillä arviolta yli 67 000 nuorta ja 30 000 lasta siepattiin orjuuteen. Pohjois-Ugandan väestö ajettiin kodeistaan ja noin 1,5 miljoonaa ihmistä pakotettiin elämään leireissä. Nykyään LRA toimii vielä Kongon (DRC) ja Etelä-Sudanin rajamailla.

---

Teksti ja pääkuva: Hannu Happonen