Humanitaarisen avun asiantuntija Johanna Lindgren vieraili naisten tukiryhmässä Mukatševossa. Pääsemme kuulemaan naisten kertomana, miksi sodan keskellä tarvitaan psykososiaalisia palveluja.

Ajamme pitkin kuoppaisia teitä Taka-Karpatian maaseudun läpi Berehovesta Mukatševoon. Ennen sodan alkua näissä kaupungeissa oli yhteensä noin 100 000 asukasta, joista valtaosa asuu maaseudulla. Karpaattien vuoristo erottaa tämän seudun sota-alueista. Maantieteellinen suoja on houkutellut kymmeniä tuhansia sotaa paenneita tänne turvaan. Olemme matkalla tapaamaan naisia ja lapsia, jotka ovat paenneet sotaa Itä-Ukrainasta ja asettuneet asumaan vanhaan opiskelija-asuntolaan.  

Helmikuun 24.päivä tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Edelleen lähes neljä miljoonaa ihmistä Ukrainan sisällä odottaa pääsyä takaisin kotiseudulleen. He asuvat vanhoissa laitoksissa ja tyhjilleen jääneissä rakennuksissa, usein ahtaasti ja vailla palveluja. Tila ja resurssit alkavat loppua, kun valmiiksi köyhä Taka-Karpatia kantaa vastuuta kymmenistä tuhansista pakolaisista. 

Talvinen maaseutu on harmaa ja kolkko. Autot ajavat kapealla tiellä ohittaen silloin tällöin hevoskärryt ja hidastaen yllättäviin töyssyihin. Kurvaamme ränsistyneen rakennuksen pihaan. Opiskelija-asuntolaa vastapäätä on tallirakennus ja kävelytiellä talsii vapaana hevosia. Astelemme lantakasoja kiertäen asuntolalle kainalossamme tapaamista varten kerätyt materiaalit.  

Viikoittainen kohtaaminen 

Fidan yhteistyöjärjestön työntekijä Tanja Nagy on menossa pitämään viikoittaista tukiryhmää, jonne pakolaiset voivat tulla keskustelemaan ja saamaan vertaistukea pitkäksi venyneeseen elämään poissa kotoa. 

Sisätiloissakin ilma on kostea ja kolea. Tanja vie meidät huoneeseen, jossa kokoontumisia pidetään. Sytytämme valot ja pienen lämmittimen huoneen nurkkaan. Tuolit asetellaan piiriin. Naiset aamutossuissa ja kotivaatteissa alkavat hiljalleen täyttää tuoleja. Kohteliaita hymyjä ja tervehdyksiä vaihdetaan. Hiljainen puheensorina täyttää huoneen, kunnes Tanja aloittaa yhteisen keskustelukierroksen, läksykuulustelun ja sen päivän aiheen esittelyn. 

Edelliskerralla oli esitelty havainnointimenetelmiä ja annettu naisille kotiläksynä tehtävä seurata ympäristöään. Natalia puhuu aloittaen hiljaisella huokauksella. – Sodasta huolimatta aika kuluu. Ja kun ei ole tekemistä, niin aika pysähtyy. Natalia kertoo kiinnittäneensä huomiota ikkunalaudalle lentävään kyyhkyseen. Hän oli alkanut ruokkia lintua ja se oli kesyyntynyt. Eräänä päivänä se oli ilmestynyt ikkunalaudalle lanka jalkoihin sotkeutuneena. Natalia kertoo kyyneleet silmissä, miten hän sai vapauttaa linnun. Hän oli saanut auttaa. 

Kiintopisteitä tarvitaan

Naisten kertomuksista huokuu väliaikaisuuden kipu. He pohtivat ajan seisahtumista. Asuntola on väliaikainen ja asuinseutu tuntematon. Heillä ei ole täällä juuria ja tulevaisuuden rakentaminen tuntuu liian suurelta taakalta. Havainnointiin keskittyvä tehtävä on kuitenkin herättänyt naisissa tahdon löytää epävarman elämän keskeltä kiintopisteitä. –Voi meitä, jos kohta on mennyt 10, 20 ja 30 vuotta – ja sitten mitä? Naiset ovat tottuneita, mutta turtuneita elämään päivästä toiseen ilman kiintopistettä tulevaisuudessa. Kenenkään ei tarvitse selitellä sanomaansa, sillä kokemus on yhteinen. ”Vapaus on viety, mutta toivo sodan loppumisesta kantaa”, kaikuu monen puheenvuoroista. 

Tanja kuljettaa keskustelua päivän aiheeseen, hyvien muistojen äärelle. Pöydälle asetellaan kuvakortteja kauniista maisemista, lemmikeistä, kasveista ja kauniista aterioista. Kortit valikoituvat ja naiset alkavat jakaa muistojaan. Hetkeksi kolkko huone häviää olemasta. Yksi toisensa jälkeen naiset vievät meitä muistoihinsa. Pääsemme syntymäpäiville meren rannalle, purjehtimaan, ulkomaanmatkoille Eurooppaan, kukkapelloille Luhanskaan ja vuorten rinteille patikoimaan. 

Aina kun aloitan uuden ryhmän, ajattelen hetken ajan, että pystynkö edes tähän. Mutta kun ryhmän tapaamiset ovat ohi, huomaan, kuinka hyvä vaikutus työlläni on ollut näihin naisiin. Siitä saan voimaa jatkaa. 

Hyvästit merelle

Moni piirissä istuvista naisista on jo isoäiti. Natalia kertoo omasta muistostaan. Hän on nostanut maisemakortin, jossa on meri. Hän kertoo, kuinka kaksi vuotta sitten oli ollut merenrannalla viimeisen kerran. Hän kertoo silloin hyvästelleensä meren aavistaen alitajuisesti, ettei enää ikinä pääsisi sen rauhaan ja hiljaisuuteen. Ilmapiiri on samalla kipeä ja kaunis jaettujen muistojen äärellä. 

Piirin nuorimman naisen silmissä loistaa tuike, kun hän paljastaa korttinsa. Kortissa on pörröinen kissanpentu. Hän naurattaa koko väkeä kertomalla pienestä hylätystä kissanpennusta, jonka oli saanut pelastaa. Pentu oli heiveröinen, eikä suostunut juomaan maitoa. Hänen miehensä oli oitis lähtenyt hakemaan kalaa, ja palasi kotiin mukanaan kala, joka oli isompi kuin kissa. Kissa oli syönyt koko kalan. 

Yhteinen kohtaaminen on tullut päätökseen tältä viikolta. Sanomme heipat ja keräämme tavarat mukaamme. Paluumatka Mukatševosta Berehoveen kulkee samojen maisemien ja töyssyjen läpi. Naiset jäivät asuntolaan jatkamaan päivää ja viikkoa – ja edelleen odottamaan. Tanja Nagy jatkaa työtään, jolla on suuri merkitys. 

– Aina kun aloitan uuden ryhmän, ajattelen hetken ajan, että pystynkö edes tähän. Mutta kun ryhmän tapaamiset ovat ohi, huomaan, kuinka hyvä vaikutus työlläni on ollut näihin naisiin. Siitä saan voimaa jatkaa.