Ajankohtaista

Päivä joka muutti kaiken – vierailimme 7.10. Hamasin hyökkäyksessä tuhoutuneen kibbutsin raunioilla

Nainen katsoo poltettua taloa.

Vierailimme Kfar Azan kibbutsissa, joka tuhoutui 7.10.23 Hamasin terrorihyökkäyksessä lähes täysin. Kohteeksi joutuneet ihmiset eivät ole toipuneet kokemastaan. Takana on vuosi täynnä epätietoisuutta ja surua.

Vuosi sitten lukuisat Etelä-Israelin kylät ja kibbutsit revittiin rikki Hamasin iskussa. Yksi niistä on Kfar Azan kibbutsi, jossa vierailimme kuvaajan kanssa. Todistimme järkyttäviä tuhoja, mutta kuulimme myös tarinoita urheudesta.
Kfar Azan kibbutsi Negevin autiomaassa oli monelle unelmapaikka asua: rauhallinen, turvallinen kyläyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa. Viime vuosina kibbutsilla oli totuttu ilmahälytyksiin ja ajoittaisiin poliittisiin konflikteihin, mutta yhteisö toivoi rauhanomaista eloa myös gazalaisten kanssa.

Oppaamme Shachar Tzuk pysähtyy kibbutsin poikki kulkevalle käytävälle. On vaikea uskoa, että tällä vehreällä kadulla virtasi veri vain hetki sitten. Nyt se on siivottu, mutta tulituksen jäljet seinissä ja poltetut talot muistuttavat siitä karmeudesta, mitä täällä koettiin. Edes valtoimenaan kasvavat keltaiset kukat eivät kerro tarinaa toivosta. Rikkaruohot saavat vallata pihan – kukaan ei ole siistimässä nurmea. Tälläkin kadulla terroristit tulittivat jokaista vastaantulijaa.

Kuvassa poltettu koti, jonka edessä pieni lapsen pyörä.
Poltettuja koteja ja särkynyt yhteisö. Tuhkaa ja tuhoa. Sitä Fidan viestinnän asiantuntija Ninarose Keltto kohtasi vieraillessaan Gazan kaistalla Kfar Azan kibbutsissa. Terroristeilla oli tarkka kartta kibbutsista, ja he tuhosivat sen kodeista ison osan. Yhteensä 64 ihmistä sai surmansa, ja 19 kibbutsin jäsentä vietiin panttivangeiksi Gazaan. (Yossi Massa)

Kibbutsi työllisti ulkomaalaisten työläisten lisäksi myös palestiinalaisia työntekijöitä. Osa heistä tuli Gazasta. Kaksi heistä nähtiin videoilla, joita terroristit kuvasivat reaaliajassa GoPro-kameroilla. Mahdollisesti juuri työläisten avulla hyökkääjät tiesivät tarkkaan, minne mennä ja missä taloissa asuu koiria. Ne kodit he sivuuttivat.
Harva oli ehtinyt lähteä kotoaan – olihan vielä aikainen aamu ja juhlapyhä.

Shachar luettelee kaatuneiden naapuriensa nimiä. Myös onnekkaita pelastumisia on. Shachar kertoo naapuristaan Erezistä, joka pakeni perheensä kanssa kotiinsa tunkeutuneita miehiä kotinsa turvahuoneeseen. Sitä ei saanut sisältäpäin lukkoon. Kun hän kaksin käsin piteli ovenkahvaa, jotta ovea tulittaneet hyökkääjät eivät pääsisi sisälle, ovi jumiutui ja perhe selvisi hengissä.

Tarinoita on yhtä paljon kuin kibbutsissa jäseniä, melkein tuhat. Yksi niistä on Shacharin oma tarina. Hän oli läheisessä Kirjat Gatin kaupungissa lomalla yhdessä vanhempiensa ja perheensä kanssa Simhat Tora -juhlan, tooran antamisen juhlan, kunniaksi. Kaupunki sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Kfar Azasta, ja ilmahälytykset herättivät myös Shacharin perheen puoli seitsemän maissa tuona sapattiaamuna. Samat sireenit herättivät Kfar Azan ja muiden alueen kylien asukkaat. He olivat tottuneet ilmahälytyksiin, mutta tuona aamuna kaikki tajusivat, että jotain oli tekeillä – hälytykset jatkuivat ja jatkuivat.
– Pian tuon jälkeen kibbutsin turvaryhmältä tulee WhatsApp-viesti terroristien tunkeutumisesta kibbutsiimme. Tähän loppuvat viestit. Sitten saamme soiton. Langan päässä on veljeni vaimon veli. Hänen äitinsä Dorit oli ollut vastuussa turvallisuusviesteistä. Mies kuiskaa, että kaikki ovat kuolleet. Kysyn, että mitä ihmettä tarkoitat. Hän toistaa ja sanoo, että kaikki muut ovat kuolleet ja kotona on terroristeja, Shachar muistelee aamua minuutti minuutilta.

Tuosta hetkestä alkaen Shachar toimii taukoamatta ja pitää yhteyksiä kibbutsiin avoinna.
– Alkuun puhun ystävien ja tuttavien kanssa. Sitten rupeamme saamaan soittoja ja viestejä haavoittuneista ja siitä, että he ovat täysin omillaan. He sanovat, että apua ei tule. Veljeni vaimolta, joka on toiminut lääkintämiehenä armeijassa, pyydetään ensiapuohjeita, Shachar kuvailee.
Shachar ryhtyy keräämään lääkäreiden, ensihoitajien ja muiden hoitoalan ihmisten yhteystietoja ja välittää niitä kibbutsilaisten ryhmiin.

Apua ei saada lukuun ottamatta kibbutsin omia reserviläisiä ja pientä poliisiyksikköä, joka saapuu miehistönkuljetusvaunun kanssa. Kourallinen ihmisiä taistelee arviolta 120–150:tä terroristia vastaan. Pian hyökkääjiä saapuu lisää, ja muutaman tunnin kuluessa heitä on arviolta 400–600.

Viesteissä kerrottiin haavoittuneista. Yksi makasi sängyn alla piilossa, ja kuolleen perheenjäsenen veri tippui hänen päällensä. Viestejä tulvi: ihmiset kysyivät, miksei kukaan auta.

Taistelut kibbutsissa jatkuivat neljä vuorokautta. Tilanne oli kaoottinen. Hyökkäyksessä sai surmansa 64 kibbutsin jäsentä. Moni taisteli viimeiseen saakka. Myös Shachar toimi kuumeisesti kuin kone koko ensimmäisen vuorokauden ajan. Aikaa ei ollut menetettävänä.

Shachar kertoo, että hänen naapurinsa, pitkän armeijauran tehnyt naisupseeri kiersi talosta taloon etsiessään eläviä ihmisiä ja tunnistaessaan ruumiita, jotta hänellä olisi antaa edes jotakin tietoa hätääntyneille omaisille.
Hän sai kibbutsin jäseniltä jatkuvasti pyyntöjä tulla auttamaan. Viesteissä kerrottiin haavoittuneista. Yksi makasi sängyn alla piilossa, ja kuolleen perheenjäsenen veri tippui hänen päällensä. Viestejä tulvi: ihmiset kysyivät, miksei kukaan auta. Miksei armeija saavu jo?
Hän piti yhteyttä haavoittuneisiin ja ohjasi sotilaita heidän luokseen, kun nämä eivät löytäneet oikeaa taloa – eiväthän he tunteneet sokkeloista kibbutsia. Hän etsi palaneista taloista jäännöksiä ihmisistä, jotta heidän omaisensa saisivat varmuuden läheistensä kuolemasta. Joskus löytyi vain ruumiinosa ja koru tai tatuointi.

Vasta viiden päivän jälkeen kibbutsi saatiin tutkittua läpikotaisin ja julistettiin vapaaksi. Sotilaat kiersivät kodin yksi kerrallaan, ja jokainen niistä merkittiin puhtaaksi räjähteistä. Yhdestä kodista löytyi räjähteitä hedelmäkorista myös tarkastuksen jälkeen, toisessa oli miinoitettu jääkaappi. Hamas teki kaikkensa maksimoidakseen tuhon.

Nyt kibbutsin asukkaat saavat halutessaan palata asumaan kibbutsiin. Harva on palannut tuhon keskelle. Monen koti paloi tai kärsi vaurioita tulituksesta ja räjähteistä. Osa ei pysty palaamaan paikkaan, jossa koki maanpäällisen helvetin.
Kibbutsin portilla kysytään kulkulupaa, ja vierailulle pääsee vain luvan ja oppaan kanssa. Lupa myönnetään vain hyvästä syystä tai tiettyjen ammattien edustajille, kuten medialle, diplomaateille tai ulkomaisille lahjoittajille. Lahjoittajat ovat elintärkeitä nyt, kun valtion apu ei riitä kylien jälleenrakennukseen alkuunkaan.
Shachar sanoo, että he eivät halua paikasta turistinähtävyyttä.
– Nämä ovat ihmisten koteja. Emme halua rikkoa heidän yksityisyyttään. Nuorten aikuisten naapurustossa ei saa kuvata ollenkaan.
Siellä Hamas teki pahimmat tuhonsa ja murhasi noin puolet asukkaista.

Kibbutsilaiset sanovat, että nyt eletään päivä kerrallaan. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Milloin jälleenrakennustyöt saadaan valmiiksi? Pystyvätkö ihmiset asumaan paikassa, joka on niin traumaattinen, vaikkakin rakas? Ja tärkeä kysymys: voidaanko heidän turvallisuuttaan varmistaa?

101 ihmistä on yhä panttivankeina Gazassa. Tämän voi tarkistaa bringthemhome.net-sivustolta, joka on omistettu panttivangeille. Moni israelilainen kokee, että elämä voi jatkua vasta, kun jokainen heistä on palannut kotiin. Jokainen päivä merkitsee yhä pienempää mahdollisuutta saada läheinen takaisin elävänä.

Surullisinta on, että en tiedä enää, kenen kanssa voimme tehdä rauhaa.

Kfar Azan kibbutsista on suora näköyhteys etäämmällä siintävään Gaza Cityyn. Pommitukset ovat kovia, ja tykistötuli kuulostaa kuin sota olisi kibbutsissa.
– Olenko iloinen siitä, että palestiinalainen äiti menettää lapsensa? En! En voi nauttia kenenkään kärsimyksestä, Shachar pohtii.
Shachar esittelee meille oman kotinsa. Tai paremminkin sen, mitä siitä on jäljellä. Hän ei ole välittänyt siivota sitä tai etsiä edes mitään arvokasta. Terroristit tuhosivat sen täysin.
– Jos olisin ollut kotona hyökkäysaamuna, en olisi enää elossa, hän sanoo hiljaa.

En kysy, mutta Shachar kertoo itse, ettei tunne syyllisyyttä eloon jäämisestään.
– Me kaikki olemme menettäneet jotain. Minä menetin puolisoni, joka traumatisoitui, lähti ja jätti minut muutama päivä hyökkäyksestä sanomatta sanaakaan. Olen menettänyt kotini, turvallisuudentunteeni. Miten jatkamme eteenpäin? Se on hyvä kysymys. Totta puhuakseni en tiedä. Nyt jatkamme päivä kerrallaan.
– Surullisinta on, että en tiedä enää, kenen kanssa voimme tehdä rauhaa. Voimmeko tehdä rauhan jonkun kanssa, joka haluaa vain tappaa ja tuhota meidät?

Juutalainen tyttö rukoilee Nova-festivaalialueen raunioilla.
Nova-festivaalialueelle on pystytetty muistolehto siellä kuolleiden nuorten tai paikasta kidnapattujen muistolle. Paikalle saapuu ortodoksijuutalaisia nuoria tyttöjä. He ottavat esiin Psalmien kirjat ja rukoilevat uhrien kuvien edessä kyyneleet silmissä. Ei ole enää väliä sillä, että uhrit viettivät hyvin erilaista, sekulaaria elämää, vaan on vain suru niistä, joilta riistettiin elämä. (Yossi Massa)

 

Teksti: Ninarose Keltto, Kuvat: Yossi Massa

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ajassa-lehdessä.

Lue lisää aiheesta:

”Gazassa on jäljellä enää kourallinen kristittyjä. Pyydän, älkää unohtako meitä.”

Fida myöntää 15 000 eurolla hätäapua Gazan asukkaille

Fida lähetti tukea Yad Hasmonaan evakuoiduille Israelissa