Yksi alkaneen vuoden tavoitteistani on pysyä hyvässä kunnossa. Tehostaakseni liikuntaharjoittelua tutkailin uusimpia apuvälineitä, älykelloja. Haluaisin jo luopua kännykästä lenkillä, koska sen käyttö on juostessa vaivalloista varsinkin talvella.

Mobiili- ja terveysteknologisen liiton myötä lenkkeilijä voi paitsi mitata sykkeensä älyurheilukellolla, jopa puhua puheluita sen kautta. Kuka vielä muistaa vanhan aerobisen liikuntasäännön ”PPP” – ’pitää pystyä puhumaan’? Älykellolla tai kännykällä voinee jatkossa myös ohjata kodeissa yleistyviä älyjärjestelmiä.

Muutama kännykkää tai edes älykelloa umpihankilenkillä kantava suomalainen ei enää globaalisti hetkauta.

Kuten Afrikassa ja Aasiassa asunut ulkomaantoimittaja Sami Sillanpää toteaa Helsingin Sanomien marraskuun Kuukausiliitteessä, suomalaiset pitävät virheellisesti itseään mobiiliteknologian käytön edistysmaana.

Tosiasiassa kunnia kuuluisi Kenialle tai muutamalle muulle Afrikan maalle. Reilu puolet Kenian aikuisväestöstä käyttää mobiiliteknologiaa päivittäisessä kaupankäynnissä ja maksamisessa.

Hiljan Shanghaissa vieraillut tiiminjäsenemme murehti etukäteen, että sielläkin katukojulla maksetaan mobiilivaluutalla, mikä edellyttää paikallista sim-korttia. Muutama kännykkää tai edes älykelloa umpihankilenkillä kantava suomalainen ei enää globaalisti hetkauta.

Mobiilissa yhdistyy elämämme ja työmme. Voisin kyllä juosta ja elää ilman kännykkää, mutta en voisi pitää ilman sitä niin helposti yhteyttä, myöskään perheeseeni. Käytämme ryhmäviestisovellusta, jolla tulevat lähelle eri mantereilla asuvat sukulaiset syntymäpäivinä ja merkittävissä elämänvaiheissa.

Pari vuotta sitten eräs vetämäni kokouksen osanottaja naurahti minun olevan kännykkäfriikki. Luulin tarkistavani puhelimesta jotain tärkeää, muistiinpanoa tai puuttuvalta osanottajalta saapunutta viestiä – reaktiomaisesti kolmatta kertaa varttitunnin sisään. Todennäköisesti ainakaan kolmatta asiaa ei olisi voinut hoitaa kännykällä. Havahduin tarkkailemaan itseäni.

Välillä lähden lenkillekin niin sanotusti perinteisesti. Jätän kännykän kotiin. Kuuntelen vain ympäristön tai luonnon ääniä ja vilkuilen maisemia ja ohikulkijoita.

Suorastaan nautin ajatuksesta että kännykkäni ei lähettele sijaintitietojani minnekään.

Toisinaan kuitenkin treenaaja – sivupersoonani – iskee päälle. Treenaaja tietää omaavani vielä 20 iskua minuutissa nopeamman musiikkisoittolistan. Treenaaja alkaa kuiskuttaa:

– Ajattelepa mihin pystyt! Väitätkö, että tämän lenkin pitää päättyä samaa tahtia? Eikö hieman nopeammin vielä? Terästäydy. On tullut aika nostaa tahtia. Mene. NYT!!

Lenkissäni ei tuolloin ole juuri älyä. Pelkkä tahdonvoima kannattelee enää minua kohti päämäärää, kuin saalistajaa savannilla.