Vuodenvaihteesta on vain muutama viikko. Ajatuksissani nautin suuresti vuoden mittaisen matkan jättämisestä historiaan ja uuden ajan alusta. Tänäkin vuonna uusi alku vei ajatukset niin menneeseen kuin tulevaan ja samalla haastoi pysähtymään tähän hetkeen.

Vuoden alkupäivinä perheemme muutti jälleen uuteen osoitteeseen. Kiittäessäni muuttoapulaisia aloin jo epäillä laskukykyjäni. Olemmeko todella asuneet 17 eri osoitteessa 10 vuoden avioliitomme aikana?

Kävipä kerran niinkin, että koko naapuruston jäteviemäri nousi vessamme lattiakaivosta, täytti lattian ja jatkoi siitä matkaansa olemattoman kynnyksen yli keittiön puolelle.

Koti. Tuo sana on niin moninainen merkitykseltään.

Isäni työ lähetyslentäjänä Australiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa tuplaa menneiden kotieni määrän. Jo pienenä lapsena kodiksi muodostui se sänky, johon päänsä illalla painoi. Kyseessä saattoi olla kaverin koti, hotelli, sukulaisten majapaikka tai silloinen kotiosoite.

Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeessä, kuinka hän on tottunut niin yltäkylläisyyteen kuin puutteeseen. Hän oli joutunut näkemään kaikkea ja kaikenlaista.

Omat ajatukseni kulkevat ensimmäisenä Intian Mumbaihin, jossa asuimme 1,5-vuotiaan esikoisemme kanssa neljä kuukautta. Neljäntoista neliömetrin asuntomme kuhisi lutikoita. Suihkussa käytiin vessanpöntöllä istuen ja bidee-suihkulla vettä lorottaen – samalla tähyillen vasemmalla ja oikealla vipeltäviä torakoita.

Kävipä kerran niinkin, että koko naapuruston jäteviemäri nousi vessamme lattiakaivosta, täytti lattian ja jatkoi siitä matkaansa olemattoman kynnyksen yli keittiön puolelle.

Olemme asuneet myös Irakissa, kaksikerroksisessa omakotitalossa. Iltaisin saatoimme siemailla teetä verannalla ja samalla nauttia naapurin lasten leikeistä takapihallamme.

Keittiö oli suurempi kuin aiempien kotiemme olohuoneet. Poikamme sanoikin vieraille usein, että keittiö on kotimme olohuone, koska siellä on lämmin ja ruoka on lähellä.

Näiden kahden ääripään välillä on yli tusina erilaista kotiosoitetta, ötököitä, useampi vesivahinko ja viimeisimpänä myös äkillinen kodin jättäminen maan poliittisen epävakauden vuoksi.

Kuitenkaan emme ole missään kodissa kokeneet kurjuutta. No ehkä Intian-koti vei meidät äärirajoille.

Olemmepa liikkuneet vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana, emme ole ikinä joutuneet menemään nukkumaan nälkäisinä tai kylmissämme. Jokaisesta osoitteesta on jäänyt onnelliset muistot, jotka tekevät kodista kodin.

No, ehkä voisin vielä kerran vetää Intia-kortin ja sanoa, että aika ei ole ihan vielä kullannut muistoja. Tosin sisään lentänyt kaakattava ja kakkiva kana, joka lepattelee sängyn yllä, herättää jo vähän hilpeyttäkin.

Jos jotain, niin elämä saa kerta toisensa jälkeen meidät huokaamaan kiitollisuudesta. Kuinka hyvin asiamme ovatkaan!

Löysin taannoin kellarista vuosia sitten ostamani ovikyltin, jossa lukee: ”Koti on siellä, missä onnelliset muistot syntyvät.” Se kuvastaa minulle sitä, että koti voi olla montakin eri paikkaa, kunhan mukana ovat ne ihmiset, joiden kanssa luodaan onnellisten muistojen jatkumoa.

Juuri tämä onnellisten muistojen jatkumo on koti. Samalla tiedostan hyvin sen, että vastaava kyltti ei ole jokaisen liikkeellä olevan perheen tarina.

Työssämme näemme jatkuvasti ihmisiä, joilla on elämässään liikettä enemmän kuin juuria ja paikalleen asettumista. He ovat jättäneet raunioituneet kotinsa ja menettäneet pakomatkalla rakkaitaan. He ovat asettuneet telttoihin, joissa näkevät nälkää ja tuntevat talven kylmyyden.

Jotta onnellisten muistojen jatkumo voisi jatkua, nämä perheet tarvitsevat ulkopuolista apua ja tukea menetyksen ja kivun keskelle. Tässä on se kohtaamisen piste, jossa saamme tulla mukaan toisen ihmisen tarinaan luomaan kotia sinne, missä sitä ei enää ole.