Ninarose Maoz muutti Himalajan juurelle kahden tyttärensä kanssa. Miltä arki näyttää uudessa kotimaassa?

Heräsin juuri ennen laskeutumistamme Kathmandun kentälle. Istuin ikkunapaikalla ja alhaalla näkyivät Kathmandun laakson vehreät vuoret. Tai kukkulat jos tarkkoja ollaan. Alle kolmeen kilometriin nousevia nyppylöitä kun ei vuoriksi lasketa maassa, jossa sijaitsevat 8450 metriin kohoavan Everestin lisäksi seitsemän muuta yli kasitonnista huippua!

Jos joku olisi kertonut puolta vuotta aikaisemmin, että muuttaisin pian Nepaliin, olisin varmasti vain nauranut! Työskentelin freelance-toimittajana ja viihdyin työssäni.

Reissasin paljon työni vuoksi. Olin erikoistunut matkailuun ja ruokaan, mutta myös Fidan hankkeet olivat tulleet reissuillani tutuiksi. Olin kirjoittanut Fidan suomalaisista työntekijöistä ja tutustunut Fidan työhön eri puolilla Aasiaa. Vuonna 2014 olin juttumatkalla Intiassa ja Nepalissa. Vierailin Mumbain slummeissa ja tein Eväät elämään-kampanjaa Nepalissa yhdessä hankekoordinaattori Päivi Leppäsen kanssa.

Päällimmäisenä Nepalista jäivät mieleen lasten nauravat silmät.

Vierailimme Nuwakotin alueella vuoristokylien kouluissa ja tutustuin Etelä-Nepalissa maithilinkielisiin vähemmistökouluihin. Eräs nuori naisrehtori kertoi, kuinka hienoa on saada vihdoinkin opetusmateriaalia, jota oppilaatkin ymmärtävät. Nepalissa puhutaan monia kieliä, mutta opetus tapahtuu usein vain nepaliksi. Lapset saattavat istua ensimmäisen vuoden koulussa ymmärtämättä opetuksesta mitään.

Istuin lukutaitopiirin naisten kanssa. Kuulin koskettavia ja sydäntä riipaisevia tarinoita. Eräs tyttö kertoi minulle, kuinka häntä harmittaa, ettei hän pääse kouluun. Hän kehräsi lankaa äidin kanssa ja auttoi aamuisin kouluun lähteviä sisaruksiaan. Kyynel tuli helposti silmään, kun hän seurasi kuinka kylän muut lapset kiiruhtivat koululle. Yksinhuoltajaäidin ja vanhimman lapsen tulot riittivät juuri ja juuri lapsikatraan ruokkimiseen.

Koskettavista tarinoista huolimatta päällimmäisenä Nepalista jäivät mieleen lasten nauravat silmät. Kuuntelin, kun lapset kertoivat unelmistaan. He haaveilivat opettajan tai lääkärin urasta. Eräs kastiton poika haaveili siitä, että hänen yhteisönsä lapset menisivät kouluun. Pikkupoika Intian rajalta toivoi, että voisi jonain päivänä matkustaa pääkaupunkiin Katmanduun. Eräs toinen kertoi haaveilevansa Delhistä. En kertonut hänelle, että olin juuri tullut sieltä ja että maailmassa on kauniimpiakin paikkoja.

Nepal jäi sydämeen ja olin varma, että palaisin vielä maahan. Mietin, että haluaisin tehdä jotakin Nepalin hyväksi ja auttaa jollakin tapaa tätä yhtä maailman köyhimmistä maista.

Keväällä 2018 Päivi Leppänen kysyi olinko huomannut Fidan työpaikkailmoituksen, jossa haettiin viestintäsuunnittelijaa.

Asiat etenivät pikavauhtia. Kesäkuun lopussa muutto vahvistui ja elokuun alussa olin jo perehdytyksessä. Siellä tutustuin muihin kentälle lähtijöihin. Olimme lähdössä Kambodzhaan, Keniaan, Laosiin ja Bhutaniin. Heistä kuulemme varmasti täällä blogissa jatkossa.

Niin kuin sanotaan, työsarkaa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Kuitenkin nämä työmiehet ja -naiset saavat paljon aikaan. Eikä työ pääty vain fidalaisten panokseen. Paikallisilla yhteistyökumppaneilla, seurakunnilla ja paikallisilla järjestöillä on iso osuus työssämme. Tähän Fidan tekemän työn tuloksiin lähden tutustumaan Nepalissa ja muissa Aasian kohteissamme.

Nukkuvat lehmät keskellä moottoritietä. Jugurtti, jota ostetaan pusseissa. Matka kaupungille ahtaassa paikallisbussissa, jossa roikuin oviaukossa. Torakkahäätö keittiössä.

Työnkuvani viestinnän suunnittelijana on kokonaan uusi ja tehtäväni on tuottaa materiaalia, kirjoittaa ja kuvata eri viestimiin. Teen sosiaalista mediaa ja koulutan Fidan suomalaista ja paikallista henkilöstöä.

Olen ollut Katmandussa pari viikkoa. Olen tutustunut toimistomme väkeen.

Yksi työpäivän mukavia hetkiä on lounas. Syömme toimistolla joka päivä yhdessä nepalilaisen dhal bat- lounaan. Se pitää sisällään riisiä, linssikastiketta ja vaikkapa paistettuja kasviksia. Omakustanteinen lounas ei paljon kukkaroa kevennä – maksamme siitä noin 40 senttiä per päivä.

Meillä on täällä hieno suomalais-nepalilaisporukka. Tai ehkä kollegani Ashleigh Mättö lasketaan puoliksi suomalaiseksi. Hän puhuu sujuvaa suomea, mutta on syntynyt Michiganissa, Yhdysvalloissa ja pitää Kathmandun kylmästä talvesta.

Ashleigh ja hänen miehensä Vesa Mättö lapsineen ovat ottaneet minut hienosti vastaan ja auttaneet kaikessa. Mätöillä on kolmen vuoden kokemus maasta ja he osaavat kertoa kuinka puhvelinmaito keitetään ja mistä hankkia kurtha-kankaita.

Ensimmäiset päivät olivat täynnä uutta ihmeteltävää: naisten upeat punaiset puvut hindujen teej-juhlan aikaan, jolloin naimisissa olevat naiset pukeutuvat punaiseen ja rukoilevat miestensä puolesta. Vuokra-asuntojen seinien väritys kaikkine sateenkaaren väreineen. Nukkuvat lehmät keskellä moottoritietä. Jugurtti, jota ostetaan pusseissa. Matka kaupungille ahtaassa paikallisbussissa, jossa roikuin oviaukossa. Torakkahäätö keittiössä.

Byrokratian kanssa on Nepalissa hyvä henkäistä syvään. Pankkitilin avaaminen tarkoittaa nimikirjoituksen kirjoittamista pariin kymmeneen kertaan, edesmenneiden isovanhempien tietoja ja sormenjälkien ottamista.

Nepalin kielen koukerot ovat lähteneet hitaasti avautumaan kielitunneilla. Joka tunnin jälkeen on sellainen olo, että jokainen aivosolu on tehokkaasti käytetty. Opettajani vakuuttaa, että parin viikon jälkeen osaan jo lukea.

PS.

Seuraavaksi lähden ensimmäiselle kenttämatkalleni Kailaliin, Luoteis-Nepaliin. Tutustun siellä vesi- ja sanitaatiohankkeeseen ja lähden katsomaan miltä Fidan kaivoilla ja vessoissa näyttää. Myöhemmin saatte kuulla, mitä wc ja puhdas vesi merkitsevät kylissä, joissa ennen juomavesi haettiin joesta ja sairastuttiin ripuliin ja lavantautiin.