”Ahadi zote za Mungu wetu zinasimama hata milele.

Kestävä voimassaan aina – Herramme sana on!”

Sunnuntaiaamuun herätään Kongon demokraattisen tasavallan vehreällä maaseudulla valmistautuen lähtemään kirkkoon. Arjen huolet voi hetkeksi työntää syrjään, ja keskittyä Jumalan palvelukseen. Seurakunta laulaa olkikattoisen kirkon suojassa kongolaisen lääkäri Denis Mukwegen lempivirttä. Mukwege on uurastanut vuosia oman kansansa kärsimyksen poistamiseksi ja tuonut maailman tietoisuuteen ne hirmuteot, jotka ovat erityisesti naisia ja lapsia kohdanneet. Hänen sydämensä on särkynyt kärsivien puolesta ja hän tietää, että ainoa kestävä toivo on Jumalassa. Tämä aikoinaan ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden tuoma hymni kuvastaa hänen ja monen muun laulajan tuntoja. Tutusta virrestä on jäljellä sanat ja sävel, mutta rytmiä lyödään sykkivämmin, kuin mitä pohjolassa tehtäisiin. Sen viesti on pysynyt vahvana halki vuosien.

Kongon seurakunta on joutunut kohtaamaan omassa maassaan kipua ja kärsimystä, myös sortoa uskonsa tähden. He ovat eläneet todeksi sen, mitä tarkoittaa, kun veli kääntyy veljeä vastaan.

Uskosta on tullut elinehto. Siihen ripustautumisesta, että on suurempi voima, joka kannattelee kaiken surun ja kauhun keskellä. Seurakuntalaiset ovat vuosia tukeneet toinen toistaan ja muistuttaneet siitä toivosta, joka on luvattu.

”Usko kun kaiken yö peittää, sammu ei aurinko.

Hetkinen vielä luota sä vainen, saapuvi huomen jo.”

Omassa maassaan vainotuksi ja sorretuksi tuleminen on ihmisyyttä murtava kokemus. Se, että ei pysty enää luottamaan naapuriinkaan, särkee jotain peruttamattomasti. Niissä hetkissä kysytään selviytymiskykyä.  Virren sävelien soidessa muistaa sen, että pimeyttä vasten valo on kirkkaampi. Kongossa perheyhteys kannattelee köyhiä, orpoja ja leskiä. Seurakuntaperhe rukoilee rauhaa, ja on oppinut olemaan kiitollinen pienestäkin hyvästä. Huomiseen katsotaan luottavaisesti, vaikka se ei järjellä ajatellen näytä kovin valoisalta. Usko nostaa mahdottoman yli.

Pahinta riistoa on kuitenkin se, jos maailma vaikenee eikä asetu vaatimaan muutosta ja puhumaan julki totuutta.

”Usko kun ystävä pettää, jäljellä Jeesus on.

Päivittäin kanssasi kulkee, ystävä verraton.”

Kongon historia on täynnä hirmutekoja. Aurinkoiset päivät ovat olleet verenpunaisia sissijoukkojen hyökkäysten takia. Pahinta riistoa on kuitenkin se, jos maailma vaikenee eikä asetu vaatimaan muutosta ja puhumaan julki totuutta. Kristuksen ruumiin kärsimys on totta, ja tuon kivun kuilun yli tulisi meidän kurottaa kätemme. Olla osa yhteistä kipua, ja huomata yhteisen lohdun merkitys.

Lähimmäisen kärsimyksen lievittäminen ja rinnalla kulkeminen on yksi arvokkaimmista asioista, mitä voimme tehdä. Se on Jumala ihmisen muodossa, Kristus meissä, kirkkauden toivo.

Seurakunta laulaa ja tanssii viimeisen säkeistön;

”Hetkinen uskossa vielä, sitten käyt kotihin.

Herrasi nähdä saat siellä kasvoista kasvoihin.”