Tänään on vihdoin se päivä, jota olen iltojen pimetessä odottanut. Käperryn ylisuureen huppariini ja nappaan lämpimän glögimukin käteeni. Tuijotan maisemaa olohuoneen ikkunasta tyynen hiljaisena.

Siinä se taas on: pihani suuren suureen kuuseen asetetut jouluvalot on laitettu jälleen loistamaan.

Se on kaunis ihan sellaisenaan, ilman lisäelementtejä. Pelkät valot saavat mahtavan kuusen näyttämään vieläkin henkeäsalpaavammalta. On niin pimeää, ettei ulkona oikeastaan erota kuusen joukosta mitään muuta.

Mieleeni tulvahtelee paljon ajatuksia, muistoja ja lauluja.

Mustatukkaiset pienet nappisilmäiset lapset hyppäävät halaamaan ilman uutuudenpelkoa. Yhteistä kieltä ei ole, mutta tunne siitä, että olemme täällä toisiamme varten, on heti molemminpuolinen.

Viime kesäkuun viimeisellä viikolla lentokone laskeutui minulle tuttuun ja turvalliseen entiseen kotimaahani Unkariin. Mukanani oli ryhmä, jolle maisemat, kieli ja kulttuuri olivat kuitenkin täysin uutta. Kasvoista ja eleistä saattoi aistia pientä jännitystä.

Matkamme jatkui pieneen kaupunkiin nimeltä Sopron. Siellä meitä odotti viikon kestävä, kauan odotettu lastenleiri orpojen romanilasten parissa.

Leirin aloituspäivänä odotamme tunteiden sekamelskassa, mitä seuraavat tunnit tuovat tullessaan. Yhtäkkiä kuulemme kiljahtelua, huutoa, naurua ja juoksuaskelia. Mustatukkaiset pienet nappisilmäiset lapset hyppäävät halaamaan ilman uutuudenpelkoa.

Yhteistä kieltä ei ole, mutta tunne siitä, että olemme täällä toisiamme varten, on heti molemminpuolinen.

Päivät kuluvat leikkien, pelien, hassuttelujen, opetusten, itkujen, naurujen turhautumisten ja anteeksiantamisten parissa. Samalla side ja syvä suhde lapsiin vahvistuu.

Lasten ehdoton lempilaulu on valolaulu, jonka säkeistöissä sanotaan: ”Valo pieni mulla on, se loistaa niin kirkkaasti. Piiloon en sitä pane en, se loistaa niin kirkkaasti. Kiusaaja tahtoisi sammuttaa, mut se loistaa niin kirkkaasti.”

Edessäni seisoo orpopoika. Hän on maailman kiltein ja ystävällisin, vaikka hänellä ei olisi siihen mitään syytä. Hän on syntynyt vaikeisiin olosuhteisiin, joille ei ole mahtanut mitään. Hänen taustansa saattaa aiheuttaa koko elämän pituisen prosessin, mutta hän laulaa laulua antautuneesti ja sen sanomaan uskoen.

Tuijotan taas kuusen oksilla roikkuvia valoja. Pieniä ne ovat, mutta ne loistavat niin kirkkaasti.

Aikamme saattaa olla pimeä, olosuhteemme ovat joskus raskaita, taustamme erilaisia ja tulevaisuutemme ehkä meistä riippumaton, mutta meillä voi olla sama pieni valo, joka kaiken keskellä loistaa kirkkaasti.

Pieni hymy, kohteliaisuus, toivo, usko, rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Voisivatko nämä loistaa kirkkaasti?