Kurkin koululuokkiin ikkunoista. Puolenpäivän aikaan yhdessä vaatimattomassa luokkahuoneessa 200 pientä ekaluokkalaista nuokkui pulpetteja vasten.

He eivät olleet saaneet vielä ensimmäistäkään ateriaansa koko päivänä, ja moni pikkuinen oli sentään kävellyt pitkän matkan kouluun maissivellin toivossa. Useimpia ei myöskään kotona odottaisi lämmin ruoka, vaan uji olisi heille se päivän ainoa ateria.

Kouluruokailu sai lapset tulemaan kaukaakin kouluun ja antoi edellytykset koulumenestykselle.

Sokerista ja maissijauhosta valmistetaan ujia eli maissivelliä, joka on tyypillinen tansanialainen koululounas. Olimme saaneet kokoon neljäsataa kiloa maissijauhoa ja kaksi säkkiä sokeria. Jauholla ja sokerilla pitäisi saada 1 050 oppilaan kouluruokailu järjestettyä muutamaksi viikoksi.

Siunasimme säkit ja toivoimme, että tämä antaisi vipuvaraa paikallishallinnolle saada kouluruokailu vihdoin järjestettyä. Korostimme kylänjohtajille, vanhemmille ja opettajille kouluruokailun tärkeyttä.

Seitsemäsluokkalaisten kansallisissa kokeissa noin 70 oppilaan joukosta 55 oli läpäissyt kokeen, kun edellisenä vuonna, jolloin koululaiset olivat opiskelleet ilman ruokaa, vain 27 oli läpäissyt kokeen. Kouluruokailu sai lapset tulemaan kaukaakin kouluun ja antoi edellytykset koulumenestykselle.

Seuraavana päivänä vierailin koululla jälleen. Kylässä ei ollut vettä, sillä valtion vesiputkea ei ollut avattu sille päivälle. Lapsille oli mahdotonta keittää velliä.

Tiesin myös, että toisinaan ruoka jäi laittamatta polttopuiden puutteen vuoksi. Jokaisen lapsen tuli tuoda mukanaan kouluun yksi halko, mutta välillä puita ei tullut riittävästi. Keittiörakennus oli jäänyt kesken, jolloin avonaisen katon, voimakkaan tuulen ja kevyen vulkaanisen tomun yhdistelmä pilaisi arvokkaan ujin.

Väliaikaisesti koulun keittiö oli siirretty pieneen varastoon, jonka 200 litran kattilat ja avotuli kuumensivat hetkessä pätsiksi. Ei ihmekään, kun seuraavan kerran koululla vieraillessani sain kuulla, että keittäjät eivät olleet saapuneet töihin. Koulubudjetissa ei ollut myöskään rahaa keittäjien palkkaan.

Vain muutamana päivänä viikossa veden, polttopuiden ja keittäjien yhtälö oli ollut riittävä toteuttamaan kouluruokailun.

Tiedän, että haasteet veden, polttopuiden ja koulun rajallisen budjetin kanssa ovat todellisia. Mutta mikä on todellinen tahtotila? Koen voimattomuutta vanhempien, opettajien ja paikallishallinnon välinpitämättömyyden edessä.

Miten vaikeaa voi olla järjestää omille pienoisilleen kouluruokailu? Miten synnyttää toisen sydämessä välittämistä? Miten synnyttää ihmisarvon tunne lapsia kohtaan – heidän oman kylänsä ja oman maansa tulevaisuutta kohtaan?

Kotimatkalla kyyneleet valuivat salaa poskiani pitkin, kun katselin koulusta kotiin palaavia koululaisia. Vyöllään heillä kiikkui maissipuuroa varten kotoa tuotu muovimuki. Se pysyi tyhjänä tänäänkin.

Voisiko tästä toivottomasta kyläpahasesta vielä tulla jotain hyvää? Voisiko koulu nousta mallikouluksi? Onko minulla tahtoa ja sinnikkyyttä unelmoida jo silloin, kun kyläläisten sydän ei vielä syki omilleen?

* * * * * * *

Vuoden 2018 alusta Fida on paikalliskirkon, kyläyhteisön ja koulun kanssa käynnistänyt tässä tansanialaiskylässä ruokaturvaa ja lasten oikeuksia vahvistavaa työtä. Yhteistyössä on lähdetty etsimään paikallisesti toimivaa ja kestävää ratkaisua kouluruokailulle sekä kehittämään yleisesti kyläyhteisön ruokaturvaa.

Opettajat ja oppilaat ovat saaneet koulutusta kestävistä viljelymenetelmistä ja perustaneet koulun tontille maissiviljelmän. Tavoitteena on kerätä satoa koulun viljelmistä kouluruoan parantamiseksi jo tänä syksynä.