Fida Short -harjoitteluni Bangladeshissa oli kaikkea mitä odotin ja silti kaikkea mitä en olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Ulkomailla asuminen on minulle tuttua opiskeluiden ja vapaaehtoistyön kautta. Olen Roosa Pitkäsalo, politiikan tutkimuksen opiskelija ja utelias maailmanmatkaaja. Osana maisteriopintojani Göteborgin yliopistossa sain mahdollisuuden suorittaa 10 viikon Fida Short -harjoittelun Dhakassa, Bangladeshissa. 

Ennen kaikkea minulla oli Dhakassa hauskaa. Enimmäkseen siksi, että sain ystävystyä ihanien ihmisten kanssa ja syventyä äärettömän kiehtoviin materiaaleihin Joy & Hope -yhteisökeskusprojektia varten. Toisinaan myös siksi, että kaikki meni niin pahasti pieleen, että ei voinut tehdä muuta kuin heittää kädet ilmaan ja nauraa. Esimerkiksi, kerran olimme kämppiksen kanssa kutsuneet vuokraemäntämme juhlavalle lounaalle luoksemme. Juuri sinä päivänä hellasta loppui kaasu ja kotiimme tuli tuntikausia kestävä sähkökatkos. Asunnossamme oli niin kuuma, että kävimme kokkauksen ohessa vuoron perään suihkussa ja olimme silti jälleen keittiöön palatessamme hien peitossa. 

Dhakan kahtiajakoisuus terävöityi arjessani.  

Harjoittelupaikkani oli Joy & Hope -koulun yhteydessä, joka sijaitsee Satarkulin slummissa. Taksimatka kotoani koululle kesti päivästä ja ruuhkasta riippuen 20 minuutista puoleentoista tuntiin ja matkaa kertyi ehkä kymmenisen kilometriä. Paikka, jossa nousin autoon ja paikka, jossa jäin kyydistä olivat keskenään kuin yö ja päivä. 

Kotini sijaitsi Gulshanissa  turvallisella asuinalueella, jossa on puita, asfaltoituja jalkakäytäviä ja suunnaton määrä autoja, jotka ruuhka-aikaan (ja oikeastaan kaikkina muinakin aikoina) tukkivat aluetta halkovan valtavan avenuen. Kaduilla tuli yleensä vastaan aika vähän muita jalankulkijoita, sillä valtaosa parempiosaisista paikallisista liikkuu autolla paikasta toiseen. Ihmiset kulkevat siisteissä, tyylikkäissä vaatteissa ja valtaosa asuinalueen lapsista käy koulua hienoissa yksityisissä oppilaitoksissa.

Satarkulissa taksi, jolla kuljin töihin, tuntui usein olevan liki ainoa auto koko alueella ja toisinaan toiset tienkäyttäjät katsoivat autoaäreinä sen viedessä niin paljon tilaa muuhun liikenteeseen verrattuna. Kapeat hiekkatiet olivat täynnä erilaisia riksoja ja polkupyöriä, joilla ihmiset kuljettivat painovoimaa uhmaavia taakkoja. Kaduilla kulki myös paljon itsekseen pieniäkin lapsia, joiden vanhemmat saattoivat tehdä pitkää työpäivää toisella puolella kaupunkia, joutuen jättämään jälkikasvun oman onnensa nojaan koko päiväksi. Satarkulissa huomattavan suuri osa lapsista ei koskaan pääse kouluun tai joutuu jättämään koulutien kesken ennenaikaisesti moninaisista syistä. 

Teoreettiset faktat konkretisoituivat Bangladeshin kaduilla

Harjoitteluni yhteydessä sain lukea paljon materiaalia ja kuulla paikallisilta työtovereiltani Bangladeshin koulutuksen ongelmista ja noidankehästä. Se syntyy, kun uudet sukupolvet eivät pääse kouluun edellisten sukupolvien aikana ratkomatta jääneiden ongelmien takia. Välillä oli raskasta viettää harjoittelupäivät lukien siitä, miten lohduttoman vaikeista asioista on kyse ja sitten nähdä itse kaduilla ne ihmiset, joiden jokapäiväisestä elämästä oli juuri lukenut. Toisinaan pysähdyin jopa miettimään, onko koko hommassa järkeä, sillä mitä enemmän koulutuksen kehittämisen ongelmista luki, sitä enemmän tuntui siltä kuin yrittäisi kaivautua aavikon läpi leikkilapiolla. Oli kuitenkin todella tärkeää, että sain nähdä miltä muutoin kylmän teoreettisiksi faktoiksi jääneet asiat näyttivät – kohdata ilo niiden lasten kasvoilla, joille koulun ovet olivat avautuneet ja myös nähdä ne koulujen ulkopuolelle jääneet, joiden vuoksi Joy & Hope -projektin kaltaisia työmuotoja tarvitaan.

Oppiminen ei jäänyt pelkästään työhuoneen sisälle. Ehkäpä kaikkein tärkeimpänä Bangladeshista mieleeni jäi yhteisöllisyyden tärkeys. Dhakassa on vaikeaa pärjätä omillaan. Itsenäisinkin tyyppi joutuu nojautumaan toisten apuun. Ummikkona maahan muuttaessani en olisi ilman yhteisöä löytänyt ruokakauppaan, päässyt isojen autoteiden yli, tai osannut tinkiä riksakuskin kanssa matkan hinnasta. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen eivät ole minulle luonnostaan kovin helppoja asioita, joten ajoittain jouduin nieleskelemään ylpeyttäni myöntäessäni, että en pärjää itsekseni. Aina joku osasi auttaa ja kaikki vessan rikkinäisestä lukosta lähtien saatiin kuntoon tavalla tai toisella. Joskus minäkin sain vuorostani jakaa omia kokemuksiani muille. 

Bangladeshissa asiat menevät melko harvoin ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Aina pitää olla varautunut sähkökatkoihin, liikenneruuhkiin, lämpöaaltoihin, yllättäviin byrokraattisiin kommervenkkeihin ja siihen, että jotkin asiat eivät vaan yksinkertaisesti onnistu, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa. Silloin on hyvä, jos osaa ottaa tilanteen vastaan huumorilla, kohauttaa harteitaan ja todeta ”kokeillaan jotain muuta”. Sitten vaan mennään eteenpäin.