Kertomus kuvaa lukuisten kongolaisten naisten kokemaa kivun tietä uhrista selviytyjäksi. Kirjoittaja Katja Köykkä on kohdannut työssään Kongossa näitä naisia ja kuunnellut heidän tarinoitaan. Köykkä toimii neuvonantajana Fidan hankkeessa, jossa koulutetaan klinikka- ja kyläterveyshenkilöstöä tarjoamaan seksuaalisen väkivallan uhreille tukea.

”Se oli aivan tavallinen aamu. Rakastan niitä hetkiä, kun yö ja aamu kulkevat lomittain, ja on vielä hieman hämärää, hetkenä ennen kuin aurinko rävähtää esille täydellä voimallaan. Naapurusto heräilee, ja kuuntelen tuttuja ääniä. Olimme lähdössä jälleen pellolle, minä, siskoni ja muutamat muut naapuruston naiset. Kassawa kasvoi tänä vuonna hyvin, ja odotimme hyvää satoa. Reitti kotoa pellolle kulki metsikön läpi, ja liukastelimme kikatellen mutaisella polulla. Joku aloitti laulun, ja pian koko metsä tuntui raikuvan lintujen ja meidän tyttöjen kilpalaulantaa.

Siitä tavallisesta aamusta tuli päivä, joka muutti koko elämäni, ja ystävieni elämän. Olimme kuulleet, että sissit lähestyivät kylää, mutta uskoimme, että olisimme vielä turvassa. Ja toisaalta, pelto oli hoidettava. Muistan oksien katkeamisen äänet, karjumisen, kirkumisen ja kivun. Haistan minua pahoinpidelleen vaatteiden hajun ja kehoni muistaa tuon tilanteen paremmin kuin mieleni. Minut ja ystäväni raiskattiin ja hakattiin. Jäimme kaikki henkiin, mutta jäimmekö elämään?

Meitä yhdisti sydämen kipu.

Kyläläiset kuulivat metelin, ja tulivat apuun, kun sissit olivat poistuneet. Osa pääsi mopojen kyytiin, osa kulki hitaasti kävellen kohti klinikkaa, jossa saimme apua, ja lääkkeitä ja haavojamme hoidettiin. Muistan sen häpeän. Olisiko kuolema kuitenkin ollut parempi. En pystynyt katsomaan ketään, sillä olin häpäissyt perheeni.

Minua hoitanut sairaanhoitaja kertoi, että klinikalla kokoontui ryhmä, jossa samoja asioita kokeneet naiset kävivät juttelemassa ja saamassa apua. Hän kutsui minut sinne. Ensimmäisellä kerralla menin aivan perimmäiseen nurkkaan istumaan, ja peitin kasvoni huivillani. Ryhmänvetäjä kävi luonani ja kutsui minut istumaan muiden kanssa, piiriin. Meitä oli kahdeksan, eri ikäistä, vakavakatseista naista, jotka kuulostelimme toisiamme. Meitä yhdisti sydämen kipu.

Kipu voi muuttua voimaksi ajan kanssa.

Elämä on matka, jonka reittejä emme aina pysty itse valitsemaan. Olen nyt käynyt ryhmässä useita kertoja, ja oppinut sen, että meidän pitää yhdessä riippua kiinni toivossa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Tapahtunut kauheus on osa minun tarinaani, jota ei saa pois. Mutta sen kanssa opin vähitellen elämään, koska olen saanut siihen tukea ja apua. Ja niin paljon rakkautta ja lohtua. Ryhmässä käymme läpi ohjelmaa, jota kutsutaan ”safari ya maisha” -nimellä; se tarkoittaa elämän matkaa, ja siinä pohdimme sitä, miten selviytyä erilaisista haasteista, miten hoitaa kehoa ja mieltä, miten raiskaus ei koskaan ole uhrin syy, ja miten kipu voi muuttua voimaksi ajan kanssa.

Jollakin tavalla olenkin nyt vahvempi kuin ennen. Minut rikottiin niin monella tavalla, mutta saamani apu on tuonut minulle paljon uutta ymmärrystä elämästä. Olen niin surullinen joka kerta, kun uusia tyttöjä ja naisia tulee ryhmään, mutta toisaalta voin jakaa oman kokemukseni siitä, että toivo ei ole kadonnut, ja tuo rikottu sisko ei ole yksin. Sen lisäksi, että meidän kehoamme ja sydäntämme hoidetaan, olemme saaneet myös oppia erilaisia mahdollisuuksia hankkia toimeentuloa.

Olen toiveikas myös sen suhteen, että koko kyläyhteisö voisi vähitellen muuttua niin, että uhrin sijaan he tuomitsevat tekijät, ja asettuvat kaikin keinoin väkivaltaa vastaan.”