Pomppaan ylös sängystä kolmelta aamuyöllä. Kylmästä hiestä märkänä mietin, milloin Kongon-viisumini menee umpeen. Luulen sen olevan vielä kuukauden voimassa, mutta kun avaan passin, huomaan kauhukseni, että viisumi menee umpeen tänään.

Kiirehdin heti aamusta suurlähetystöön ja tervehdin jännittyneenä henkilökuntaa, johon olen tutustunut vuosien mittaan. Varovasti selitän, että olen jo kaksi kertaa joutunut peruttamaan matkan Kongoon, ja nyt näyttää siltä, että myös kolmas yritys epäonnistuu.

Eräs henkilö sanoo minulle: ”Jumala jätti tämän maan kauan sitten.” Jumala, oletko tosiaan lähtenyt?

Ärsyyntyneenä sihteeri kysyy: ”onko tämä meidän ongelmamme?” Vastaan nöyränä: ”Ei, ei ollenkaan. Henkilökunta on ollut ystävällistä ja avuliasta. Minulle on varattu lento muutaman päivän päähän. Onko mitään tehtävissä?”

Täytän anomuskaavakkeen, annan tarvittavat dokumentit ja maksan 250 dollarin viisumimaksun.

Kun saavun kotiin, puhelin soi. Kongon suurlähettiläs vakuuttaa, että viisumi valmistuu. Small talkin jälkeen hän kutsuu minut vierailemaan kotiinsa Bukavussa, jos menen käymään siellä.

Puolenyön aikaan taksi tulee hakemaan kotoa Kampalasta, ja niin alkaa 16 tunnin matka Addis Abeban (Etiopia) ja Bujumburan (Burundi) kautta Itä-Kongossa sijaitsevaan Goman kaupunkiin.

Lentokone lentää yli Kivu-järven, ja Goman ruostuneet peltikatot tulevat lähemmäksi. Yhtäkkiä katot häviävät ja laavakivialue, jolla kiitorata sijaitsee, ilmestyy näkyviin. Kenttä peittyi laavaan vuonna 2002 Nyiragongo-tulivuoren purkauksen yhteydessä.

Kone pomppii epätasaisella kiitoradalla ja lopulta pysähtyy. Rappuset vedetään käsin lentokoneen oven kohdalle, ja niiden oikea taso säädetään laitamalla puupaloja telineen alle.

Uuvuttavan matkustamisen jälkeen tulee seuraava haaste: viranomaiset lentokentällä. Tällä kertaa selviämme korruption hampaista.

Olemme saapuneet maahan, jossa elää 75 miljoona ihmistä. He ovat selvinneet maailman verisimmästä sodasta sitten toisen maailmansodan. Kongon sodissa kuoli 5,4 miljoona ihmistä vuosina 1998–2007.

Maaliskuussa 8,5 miljoona kongolaista oli kiireellisen humanitaarisen avun tarpeessa. Luvun arvioidaan kasvavan tänä vuonna 13,1 miljoonaan.

Viime vuonna 1,9 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan – joka päivä keskimäärin 5 500 ihmistä.

Kaksi miljoona lasta kärsii akuutista aliravitsemuksesta.

Inhimillisen kehityksen indeksillä Kongo on 188 maan joukossa sijalla 176.

Tässä maassa 1 100 naista ja tyttöä raiskataan päivittäin.

YK on nostanut Kongon kriisin kategoriaan 3, jossa ovat ainoastaan Syyria ja Jemen. Kongo on ”hiljainen humanitaarinen tsunami”.

Humanitaarinen rahoitustarve on tänä vuonna 1,69 miljardia dollaria. Meidän budjettimme on 400 000 euroa. Mitä yksi pisara tässä tarpeen meressä auttaa? Mitä voimme tehdä auttaaksemme ihmisiä selviämään hengissä ja saamaan edes perustarpeensa täytettyä?

Palattuani kotiin Ugandaan mietin niitä, jotka eivät voi lähteä Kongosta pois. Kuinka he selviävät jokapäiväisestä epävarmuudesta? Mitä muuta voisimme tehdä? Milloin tämä hulluus päättyy?

Eräs henkilö sanoo minulle: ”Jumala jätti tämän maan kauan sitten.”

Jumala, oletko tosiaan lähtenyt? Kenen puoleen ihmiset voivat kääntyä? Kuka auttaa heitä? Kuka seisoo heidän kanssaan?

Mieleeni tulevat profeetta Habakukin sanat: Miksi annat minun nähdä vääryyden tekoja, kuinka kauan annat pahuuden vallita?