Lähdimme aamuvarhaisella ajamaan Ugandan pääkaupungista Kampalasta kohti Pohjois-Ugandaa. Kahdeksan tunnin matkan jälkeen saavuimme kovia kokeneeseen Yumben maakuntaan.

Yumbe on köyhää aluetta, jonka asukkaista suurin osa on muslimeja. Alueella on myös maailman toiseksi suurin pakolaisleiri, Bidi Bidi. Nyt pääkohteena oli kuitenkin paikallisväestö ja köyhimmistä köyhimpien lasten valitseminen kummilapsiohjelmaan.

Paikallinen kansalaisjärjestö oli tehnyt taustaselvityksen, jonka perusteella he olivat valinneet meille 97 lasta haastatteluun. Edessä oli siis aikamoinen urakka. Jakauduimme kolmeen ryhmään ja aloimme käymään läpi haastattelulomakkeita ja haastattelemaan lapsia yhdessä heidän huoltajiensa kanssa.

Monen isä oli kuollut ja äiti hylännyt heidät. Useita hoiti heidän isovanhempansa. Monilla huoltajilla oli yli kymmenen lasta huollettavaan. Osa oli vammautunut, osa vakavasti sairaita. Yhden miehen kaksi veljeä oli myrkytetty yhtä aikaa ja hän toimi huoltajana heidän lapsilleen.

Toinen haastattelupäivä valkeni aurinkoisena. Yhtäkkiä jalkojeni välistä meni pieni käärme, ja juoksin kiljuen karkuun. Katsoin hieman ihmeissäni muita, kun he istuivat rauhallisina paikoillaan. Yksi heistä potki käärmeen kuoliaaksi.

Kysyin, eikö käärme ollut myrkyllinen. Oli se, kuului vastaus, ja niin haastattelut jatkuivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ainakin olin saanut lapset hymyilemään ja tarjonnut heille hieman viihdykettä.

Nälkäisenä on vaikea jaksaa keskittyä opintoihin.

Toinen haastattelupäivä alkoi kallistua iltaan emmekä olleet syöneet aamun jälkeen mitään. Aloimme jo valmistautumaan lähtöön, kun pieni tyttö käveli hitaasti luoksemme ja istahti tuoliin vastapäätä meitä. Hän istui hiljaa, ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen kasvojaan. Hän oli tullut haastatteluun yksin, seurannut naapuriaan päättäväisesti.

Kysyin, mikä häntä itkettää. Hän sanoi, että on vaikea katsoa muita lapsia, kuinka he pystyvät juoksemaan, kun hänen omat jalkansa olivat vammautuneet.

Hän osasi kertoa nimensä ja ikänsä, mutta ei sitä, missä hänen huoltajansa on. Onneksi hänen naapurinsa tuli auttamaan häntä, ja tyttö nimeltään Queen otettiin mukaan ohjelmaan. Seuraavana päivänä tapasimme myös hänen äitinsä.

Kolmas päivä oli täynnä iloa. Ohjelmaan mukaan tulleet lapset saivat hyttysverkot ja opiskelutarvikkeita. Monet huoltajat iloitsivat erityisesti siitä, että lasten muutaman euron opiskelumaksut tullaan maksamaan, ja he voivat käyttää tästä säästyneet rahat ruokaan. Tämän lisäksi lapset saavat myös koulupuvut ja lounaan.

Koska ohjelmassa pyritään voimauttamaan koko yhteisöä, myös lasten vanhempia ja opettajia tullaan kouluttamaan lasten oikeuksista. Huoltajat saavat myös tulonhankkimiskoulutusta.

Kiersimme vielä päivän päätteeksi kuusi yhteiskoulua, joissa lapset opiskelevat ja selvitimme kustannuksia. Joissain kouluissa lounasta ei ole mahdollista saada, ja sen eteen tulemme tekemään töitä. Nälkäisenä on vaikea jaksaa keskittyä opintoihin. Yhdessä koulussa tuemme viiden lapsen opiskeluja. Rehtori sanoi välittömästi tämän kuultuaan liikuttuneena, että välillä unelmat näköjään toteutuvat.

Viimeiseen kouluun saavuimme pimeällä. Seisoimme pienessä ringissä keskellä koulun pihaa yhdessä koulun rehtorin kanssa, ja merkitsimme koulun tietoja muistiin kännyköiden valossa.

Mietin rehtorin sinnikkyyttä. Mietin kymmenien huoltajien arkea, kun he yrittävät parhaansa mukaan pitää huolta omista ja sukulaistensa lapsista. Miten paljon he arvostavatkaan ilmaista koulutusta.

Mietin koulujen seinillä näkyviä tilastoja, jotka kuvastavat karulla tavalla sitä, miten lyhyen ajan useat lapset ovat koulussa. Yhdessä koulussa ensimmäisen luokan aloitti 114 oppilasta, ja kuudennella luokalla oppilaita oli enää 11.

Pieni apu voi tuoda käsittämättömän suuren muutoksen ja toivon lasten ja heidän perheidensä elämään.