Amerikkalainen kirjailija Helen Keller (1880‒1968) oli lapsena kuuro, mykkä ja sokea. Hän eli vammansa takia eristyneessä maailmassa. Onnekseen hän sai opettajan, jonka työn kautta yksi aikakautemme hengen jättiläisistä löytyi.

Helen Keller kertoo, miten kielen ja sanan todellisuus alkoi hänelle sarastaa. Kesäpäivänä opettaja vei Helenin ulos ja ohjasi hänen kätensä kourusta solisevan veden alle. Helen Keller kertoo:

”Kun vesi viileänä virtasi kädelleni, opettaja tavasi toiseen käteen sanan ”vesi”, ensin hitaasti, sitten nopeasti. Seisoin hiljaa ja kiinnitin huomioni koko ajan hänen sormiensa liikkeisiin. Äkkiä tunsin tulevani hämärästi tietoiseksi kuin jostakin unohtuneesta.”

Lasten silmistä on helppo lukea tunne, josta he aiemmin eivät päässeet osallisiksi: ”Minä osaan!”

”Tajunnassani tuntui palautuvan ajatuksen värähtely, ja jotenkin kielen salaisuus avautui minulle. Tiesin silloin, että vesi merkitsi tuota ihmeellistä viileää, mikä virtasi kättäni pitkin. Tuo elävä sana herätti sieluni, antoi sille valon, toivon, ilon ja vapautti sen… Lähdin sieltä innokkaana oppimaan…”

Helen Kellerin tarina tulee mieleeni, kun käyn tapaamassa kahdeksaa tyttölasta, jotka koulupäivän jälkeen ovat kokoontuneet harjoittelemaan kirjoitus-, luku- ja laskutaitojaan romanialaisessa Valchidin kylässä.

Vielä pari vuotta sitten tyttöjen kohtalo näytti jo ennakkoon sinetöidyltä. Romaniyhteisön lapset olivat jääneet kouluopetuksen ulkopuolelle. Kukaan heistä ei osannut lukea.

Heillä ei ollut muuta näköalaa elämään kuin käydä vanhempiensa tavoin paimentamassa tilallisten karjaa tai lähteä kerjäämään. Tyttöjen ainoa mahdollisuus helpottaa vanhempiensa elatustaakkaa oli löytää elämänkumppani jo teini-iässä.

Nyt tyttöjä varten kunnostetussa luokkahuoneessa käy iloinen supina. Koulu on tältä päivältä jo ohi, mutta tytöt ovat koulupäivän jälkeen tulleet tekemään läksyjä nuoren Lidgia-nimisen naisen johdolla. Koulu on avannut näille lapsille tulevaisuuden näköalat, joita heidän vanhemmillaan ei ollut.

Ylpeänä Lidgia näyttää kunniakirjaa, jonka lapset ovat saaneet koulun johdolta innostuksestaan oppimiseen. Lasten silmistä on helppo lukea tunne, josta he aiemmin eivät päässeet osallisiksi: ”Minä osaan.”

Helen Kellerin ihmeellinen selviytymistarina ei jää ainutkertaiseksi. Kuka tietää, mitä Valchidin lahjakkaista koulutytöistä vielä tulee!

* * * * * * * *

Lahjoittamalla Toivon kipinä -joulukampanjaan tai ryhtymällä kummiksi voit tukea romanilasten koulunkäyntiä ja avata heidän tulevaisuuteensa uusia näköaloja.