Tuntuu epätodelliselta ajatella, että Euroopassa riehuu sota. Monelle vanhemmalle se tuo muistot menneisyydestä. Kipeät menetykset ja unettomat yöt nousevat mieleen. Omat isovanhempani joutuivat lähtemään evakkoon. Nuorempi sukupolvi on kuitenkin elänyt ennennäkemättömän rauhan aikana.

Olemme eläneet aikana, jona on ehtinyt tuudittautua siihen, että Euroopassa ei sodita. Maailma on ystävä ja kaikki on avoinna. Sota on tuttu vain historian tunneilta tai maailman toiselta puolelta.

Harkovan ja Kiovan pommitukset saivat tekemään vaikean päätöksen, jonka seurauksena kohtaamme nyt unkarilaisen aseman pienessä aulassa.

Nyt kohtaan Budapestin asemalla naisen, jolla on kädessään paperimukillinen keittoa. Hän kysyy, olenko ukrainalainen. Vastaan, että en ole. Hän on Ukrainasta. Vaikka kotikaupungissa oli vielä rauhallista, oli hän päättänyt paeta turvallisempaan paikkaan yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Harkovan ja Kiovan pommitukset saivat tekemään vaikean päätöksen, jonka seurauksena me kohtaamme nyt unkarilaisen aseman pienessä ja täydessä aulassa.

Balkanin verinen sota käytiin ennen sosiaalista mediaa ja aikaa, jona sota tulee usean kanavan kautta silmille. Siitä ei pienelle Suomessa kasvaneelle lapselle jäänyt muistoja. Samaan aikaan esimerkiksi kosovolainen ystäväni menetti taisteluissa isänsä. Sydämeen sattuu kuunnellessani ystäväni tarinaa. Sodan jäljet ovat edelleen näkyvissä Balkanin alueella. Se on osa ihmisten tarinaa.

Samanlaisia tarinoita on ympäri maailmaa. Pitkittyneet konfliktit Jemenissä ja Etelä-Sudanissa ovat ajaneet miljoonat ihmiset pakomatkalle. Matkalle, jolla ei varsinaisesti ole edes määränpäätä.

Nyt sama brutaali kauheus on täällä, vieläpä hyvin lähellä. Kiovaan ei ole Suomesta pitkä matka. TikTok ja Instagram tuovat sen vieläkin lähemmäksi, kun voimme seurata tilanteen kehittymistä minuutti minuutilta.

Asemalla jonot matelevat hitaasti. Pitkät jonot koostuvat epätietoisista ihmisistä. Osa on onnekkaampia, sillä heillä on ystäviä tai perhettä, joiden luokse mennä. Toiset taas eivät tiedä minne mennä – he ovat ilman kotia, turvaa, yhteistä kieltä ja rahaa.

Hajonneen paperinkassin sisällön lailla ihmiset suuntaavat eri suuntiin paetessaan sotaa. He etsivät turvaa kuka mistäkin. Lintukoto on hajonnut palasiksi.

Budapestin rautatieaseman edustalla nuoren äidin paperinen kassi repeää ja maahan vierii banaaneja, lääkkeitä ja muuta pientä tavaraa. Epätoivoisesti äiti hyökkää läpinäkyvän jätesäkin kanssa keräämään tavaroita lasten katsoessa vierestä. Nappaan laukustani kestokassin ja ojennan sen äidille. Yllättynyt ja liikuttunut hymy kohoaa naisen kasvoille ja lentosuukko lennähtää suuntaani. Toinen lapsista huudahtaa ”thank you”.

Hajonneen paperinkassin sisällön lailla ihmiset suuntaavat eri suuntiin paetessaan sotaa. He etsivät turvaa kuka mistäkin. Lintukoto on hajonnut palasiksi.

Ukrainassa vallitseva humanitaarinen kriisi tulee olemaan pitkä. Ihmiset eivät tarvitse vain nopeasti aineellista apua, vaan he tarvitsevat tukea pitkällä tähtäimellä. Sodan aiheuttamien traumojen käsittelyyn menee aikaa. Oman kodin, oman turvapaikan ja  läheisten menettäminen järkyttää ihmismieltä. Sen käsittelyyn ei riitä vain yksi kuppi kuumaa.

Kumpikin kohtaamani nainen kiitti minua antamastani tuesta ja avusta. Mitä oikeastaan tein? Olin ihminen ihmisille. Siinä ei tarvitse olla politiikan tai ihmismielen asiantuntija. Siinä tarvitsi olla vain läsnä.

Oletko sinäkin?

Raportoin Unkarissa työstä, jota Fida tekee Ukrainan pakolaisten hyväksi yhdessä unkarilaisten järjestöjen kanssa. Lue ajankohtaisia uutisia aiheesta. Voit tukea ukrainalaisia lahjoittamalla Fidan hätäapukeräykseen.