Kuuma maa pöllyää, kun koululaiset tanssivat ja laulavat. Heitä säestävät vanhempien riemunkiljahdukset.

Laulujen, runojen ja puheiden jälkeen vuorossa on yhteinen ateria. Pieni tyttö tai poika tuo lautaset, jotka ovat kukkuroillaan ruokaa. Kaikki ruoka syödään, ja lautanen jopa nuollaan puhtaaksi.

Olen työkaverini Hellenin kanssa vierailulla Malabassa, Ugandan ja Kenian rajalla. Meille pidetään läksiäispuhe.

Afrikkalaiset sanovat, että koti, jossa ei käy vieraita ja joka ei toivota ketään tervetulleeksi, elää vain itselleen. Toisen sananlaskun mukaan heinäsirkan koipikin jaetaan ystävän kanssa.

”Arvoisat vieraat! Iloitsemme siitä, että tulitte Kampalasta katsomaan meitä. Haluamme osoittaa suuren kiitollisuutemme siitä, mitä Fidan kummilapsiohjelma on tehnyt lapsillemme.”

Hetkessä vanhempien ja huoltajien iloinen ryhmä ympäröi meidät. He ojentavat meille lahjaksi kaksi elävää, painavaa kalkkunaa.

Kaupunkilaistyttönä olen tottunut vain kissoihin ja koiriin. Niinpä pelkään, että tuo ruma otus tökkää nokallaan kasvoihini, ja lasken sen pian maahan.

Joku tuo vielä suuret matooket, ruokabanaanitertut, sekä pari kurpitsaa. Kiiltävien lahjapapereiden sisältä löytyy lisäksi kaksi kaunista käsilaukkua, yksi ruokalautanen ja kulho.

Kylän 24 aikuista olivat keskuudestaan keränneet rahat lahjoihimme, joiden arvo oli noin 300 000 Ugandan shillinkiä. Se on enemmän kuin opettajan kuukausipalkka valtion peruskoulussa.

Kukin oli antanut kolme euroa, mikä on iso raha köyhiltä ihmisiltä. Samalla rahalla jokainen olisi saanut hankittua kahdeksi päiväksi papu-maissipuuroaterian koko kymmenhenkiselle perheelleen.

Pavut ja ugali ovat jokapäiväinen ruoka, mutta kerran vuodessa ruokalistaa halutaan vähän muuttaa. Joulupäivänä ostetaan kilo naudanlihaa, riisiä ja jotain kasvista. Niiden höysteenä tarjotaan sipulia ja tomaattia. Tämän juhla-aterian hinta on isolle perheelle noin kymmenen euroa.

Lähes 40 vuoden Afrikassa asumisen jälkeen olen edelleen syvästi liikuttunut näiden ihmisten rakkaudesta. Kuinka voin ottaa vastaan nämä lahjat? Enkö näin syyllisty heidän ruokansa varastamiseen?

Tiedän, että tekisin suuren virheen, jos kieltäytyisin lahjoista. Se olisi suurin mahdollinen loukkaus heitä kohtaan.

Kuinka monta kertaa olemme kokousmatkoilla mieheni Pertin kanssa syöneet majan viimeisen kanan. Syön kanankoipea syvän ristiriidan vallassa, vaikka tiedän heidän valmistavan aterian ilolla.

Vieraalle pyritään antamaan parasta. Aina.

Lainataan vaikka naapurista pari kanamunaa. Ikinä en ole Afrikassa kuullut talon emännän tai isännän valittavan, kuinka vähän heillä on laittaa pöytään syötävää.

”Tänään itkettää silkasta ilosta tämä afrikkalainen vieraanvaraisuus”, totesi viime keväänä Ugandassa Nenäpäivän kuvausmatkalla vieraillut suomalainen televisiokasvo, Mikko Kekäläinen. Pienessä savikirkossa järjestetyn tilaisuuden jälkeen yhteinen ateria häkellytti hänet.

Afrikkalaiset sanovat, että koti, jossa ei käy vieraita ja joka ei toivota ketään tervetulleeksi, elää vain itselleen. Toisen sananlaskun mukaan heinäsirkan koipikin jaetaan ystävän kanssa.

Meillä olisi niin paljon opittavaa toistemme huomioimisesta ja vieraanvaraisuudesta.

Paluumatka Kampalaan alkaa. Auton takaosassa metelöivät kalkkunat ja vielä lähtöhetkellä lahjoitettu laiha kana.

Kertaan mielessäni päivän tapahtumia. Kuka sai suurimman siunauksen?

Kyläläisten kasvoilla ollut vilpitön antamisen ilo ja riemu tuo kyyneleet silmiini. Annanko minä vain liiastani vai annanko siten, että se hieman jopa sattuu?

Kun Jumala antoi kauan sitten parastaan – ainoan Poikansa – se varmasti sattui. Joulun hienoin lahja on sittenkin Jeesus.