Tällaisen kysymyksen esitti minulle uusi tuttavuus Bangkokissa, kun olin kertonut millaiset karanteeniolot Bhutanissa pian koittaisivat. Tuo kysymys jäi kummittelemaan mieleeni: Miksi vapaaehtoisesti lähteä Bhutanin koronarajoitusten keskelle, kun elämä Suomessa olisi paljon helpompaa?

Korona on runnellut Bhutania kovasti, kuten kaikkia muitakin maita maailmassa. Kymmeniä tuhansia ihmisiä on jäänyt työttömäksi, kun esimerkiksi turismi on kadonnut kokonaan. Bhutanilla on pitkä raja Intian kanssa, ja koska raja on ollut kiinni, elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet ja niistä on ollut pulaa. Fidan maaohjelman on ollut hankala saada ompelukoneita ja muita koulutustarvikkeita, koska ne ovat koko maasta loppu.

Bhutanissa koronatorjunta on hyvin tarkkaa. Rajat ovat olleet kiinni jo vuoden, ja kaikki ulkomailta tulevat henkilöt laitetaan valtion määräämään karanteenihotelliin kolmeksi viikoksi. Olen itse asunut Bhutanissa jo vuodesta 2018, ja tarkoituksena oli palata Bhutaniin tammikuun alussa, mutta koko maa oli 40 päivän sulkutilassa, joten viisumeja ei käsitelty ja lupien saanti oli vaikeaa. Vihdoin huhtikuussa sain kaikki tarvittavat luvat ja pääsin matkaamaan takaisin Bhutaniin.

Bhutaniin lentää tällä hetkellä ainoastaan paikallinen Drukair -lentoyhtiö ja ainoa keino päästä maahan oli lentää Bangkokin kautta. Siellä piti ensin olla 11 päivää karanteenissa.

Paluumatkastani Bhutaniin on muodostunut yksi ikimuistoisimmista kokemuksista.

Sitten tuli aika lentää Bhutaniin. Tuosta matkasta on muodostunut yksi ikimuistoisimmista kokemuksistani. Meidät, kuusi matkustajaa, ohjattiin istumaan business-luokkaan, koska koko muu lentokone oli pakettien peitossa. Käytävällä mahtui juuri ja juuri kulkemaan ja penkeille oli köytetty tuhansia paketteja. Kun saavuimme Bhutaniin, alkoi tajuntaani iskeä, miten vakavasti täällä korona otetaan. Lentokoneesta meitä ei viety passintarkastukseen, vaan kaksi minibussia odotti vieressä. Raahasimme itse laukkumme minibussiin ja niin alkoi matka kohti pääkaupunkia Thimphua. Minun kanssani bussissa oli kaksi muuta henkilöä, he opiskelivat Thaimaassa ja olivat kiitollisia, että pääsivät vihdoin kotiin. Puolessa välissä matkaa bussimme eteen kurvasi toinen minibussi hätävilkut päällä. Bussin kyljessä luki karanteenikuljetus. Tämä saattoi meidät karanteenihotelleihin.

Minä jäin viimeisenä bussista pois ja meno oli kuin suuren maailman meininkiä. Kukaan ei saanut tulla lähellekään, ja kun bussi pysähtyi, paikalliset vartijat sulkivat koko kadun ja ohjasivat jalankulkijat ja autoilijat toiselle tielle, ettei kukaan olisi ollut lähelläkään minua. Siinä minä sitten raahasin painavia matkalaukkuja hotellille 10 vartijaa ympärilläni.

Minut ohjattiin huoneeseeni. Minulle oli kerrottu jo etukäteen, että ikkunaverhoja ei sitten saa avata ollenkaan. Tämä piti paikkansa: edessä oli siis kolme viikkoa sisällä oloa hämärässä huoneessa. Illalla minulle tuotiin iltaruoka, joka oli riisiä ja perunaa. Tästä se riisin puputtaminen alkaisi. Yöllä heräsin kulkukoirien haukkuun. Olin jo unohtanut niiden yölliset seikkailut, kun olin ollut maasta niin kauan poissa. Seuraavana aamuna odotin nälkäisenä aamupalaa. Odotin ja odotin, mutta sitä ei koskaan tullut. Kun kyselin sen perään, niin kävi ilmi, että he olivat unohtaneet sen. Lounaaksi oli riisiä, perunaa ja chiliä.

Kolmantena päivänä minulta otettiin koronatesti, kuudes jo tällä reissulla, ja samalla otettiin myös verikoe, josta kartoitettiin olinko sairastanut koronan lähiaikoina. Onneksi kaikki tulokset olivat negatiivisia. Sähkökatkoja on bhutanilaiseen tapaan ollut melkein joka päivä. Sähkökatkot ovat inhottavimpia iltaisin, koska silloin on ihan pimeää ja taskulamppuja ei ole.

Karanteeniaika oli fyysisesti ja henkisesti melko rankkaa. Kun pääsin vihdoin kolmen viikon jälkeen karanteenista pois, alkoi samana iltana ruokamyrkytys, joka vei totaalisesti voimat pariksi päiväksi. Kun tästä selvisin, alkoi pelkäämäni sulkutila ja ulkonaliikkumiskielto. Paikallisella 8-vuotiaalla oppilaalla oli todettu positiivinen koronatesti, ja saman tien rajoitteet tulivat kolmeksi päiväksi voimaan. Kaupat sulkeutuivat vartin kuluttua ilmoituksesta ja kadut olivat aivan autiot seuraavat päivät.

Kun muistan ne muutostarinat, kuinka Fidan työ on muuttanut maaseudulla naisten ja koko kyläyhteisöjen suuntaa, voin olla onnellinen.

Rehellisesti sanottuna olen pariin otteeseen miettinyt, miksi palasin, mutta samaan aikaan olen kiitollinen, että pääsin tänne takaisin. Kun muistan ne muutostarinat, kuinka Fidan työ on muuttanut maaseudulla naisten, perheiden ja koko kyläyhteisöjen suuntaa, voin olla onnellinen. Kuinka perheväkivallan uhrit ovat kouluttautuneet uuteen ammattiin ja saanut elämälleen tarkoituksen. Kuinka lapset ovat päässeet osallistumaan korona-ajan etäkouluun työmme ansiosta.

Elämä ei ole reilua ja oikeudenmukaista. Monet ihmisoikeudet eivät täällä toteudu. Siksi teemme töitä täälläkin, jotta jokaisella olisi toivo ja tulevaisuus. Siksi minäkin palasin takaisin.