Minä, valkoinen pelastaja?
Sydämeni tuntuu raskaalta, kun selaan somevirtaa. Siltä kuuluukin tuntua, kun epäoikeudenmukaisuuden ja rasismin kerrokset paljastuvat rakenteissa ja minussa. Uskon, että epämukavuus on vihje siitä, että lähestyn totuutta ja rehellisyyttä.
Ensimmäinen antirasistinen teko tulisi olla tutkimusmatka sisimpääni.
Somessa seuraamani tärkeät keskustelut koskevat rodullistamista ja valkoisen etuoikeuden tuomaa vastuuta. Minun on päätettävä, miten käytän etuoikeuttani muiden hyväksi ja millaisiin tekoihin etuoikeus velvoittaa. Opin, että ensimmäinen antirasistinen teko tulisi olla tutkimusmatka sisimpääni.
Toimin kehitysyhteistyön asiantuntijana Itä-Afrikassa, ja Tansania on ollut kotini kuusi vuotta. Teen myös kehitystutkimuksen ja vammaistutkimuksen väitöskirjaa. Kummankin roolini kautta olen joutunut pohtimaan paljon rotuun ja etuoikeuteen liittyviä valta-asetelmia. Tutkimukseni yksi tavoitteista on, että aliedustetut ja sorretut ryhmät saisivat äänensä kuuluviin. Siksi olen kirjoittanut ennakkoluulojani ja asemaani suhteessa tutkittaviin auki sivutolkulla.
Uskon, että me valkoiset kehitysyhteistyöntekijät ja tutkijat voimme toimia vaikuttavasti, oikeudenmukaisesti ja tavoitteellisesti syrjäytyneiden ryhmien aseman edistämiseksi ja äänen kuuluviin saattamiseksi. Mutta se ei onnistu ilman kriittistä suhtautumista omaan rooliin, ennakkoluuloihin ja valkoiseen etuoikeutettuun asemaan. Huolimatta afrikkalaisista ystävistä, kollegoista, työstä ja asuinpaikasta, tai ehkä juuri näiden asioiden vuoksi, joudun sukeltamaan sisälle itseeni säännöllisesti.
Itsereflektion merkitystä tulee korostaa kehitysyhteistyössä, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. On toimittava kilpikonnan tavoin ja vetäydyttävä takaisin kuoreensa katsomaan sisimpään. Tiedämme myös, että kuten kilpikonnan kulku myös kestävä muutos on äärimmäisen hidasta. Hitaus onneksi parhaimmillaan mahdollistaa myös liittolaisuuden: kuuntelemisen, aistimisen, havainnoinnin, vääryyksien todistamisen ja oleelliseen keskittymisen.
Ei ole kyse siitä, etteivätkö valkoiset olisi tervetulleita, vaan siitä, että heidän ei pitäisi nousta kehitysyhteistyössä tarinan päähenkilöiksi.
Kun vetäydyn kuoreeni ja tunnustelen sisintäni, tunnen epämukavuuden omasta roolistani. Edistänkö valkoisen pelastajan stereotypiaa, jossa Teju Colen mukaan ei ole kyse oikeudenmukaisuudesta vaan suuresta tunnekokemuksesta, joka vain vahvistaa omaa etuoikeutettua asemaani? Ugandalaiset humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön ammattilaiset puolestaan aloittivat valkoisen pelastajan syndrooman vastaisen kampanjan. Heidän mukaansa kyse ei ole siitä, etteivätkö valkoiset olisi tervetulleita, vaan siitä, että heidän ei pitäisi nousta kehitysyhteistyössä tarinan päähenkilöiksi.
Kun annamme kumppaneillemme oikeutetusti kunnian heidän toimeenpanemastaan työstä ja sen onnistumisista, ja tiedostamme sivuosamme tässä vaikuttavassa tarinassa, ryhdymme samalla purkamaan vahingollista valkoisen pelastajan roolia.
Kehitysyhteistyöntekijöille auttaminen on monesti kutsumustyötä, jota romantisoidaan. Tuo romantisointi ja siihen liittyvä tunnekokemus voi pahimmillaan pönkittää etuoikeutettua asemaa suhteessa kumppaneihin. Kaikessa työssä on ripaus kutsumusta, ja lähimmäisenrakkaus on hyvä ponnistuslauta. Jotta kutsumus pääsee kukoistamaan, tarvitaan myös osaamista. Kehitysyhteistyöntekijöiden onkin päästettävä irti sankarin viitasta, joka liitetään pyyteettömään auttamiseen ja myönnettävä, että työ on innostavaa ja ammatillisesti palkitsevaa.
Matka kohti valkoisen pelastajan stereotypian murtamista alkaa myös oman kokemuksen rajallisuuden alleviivaamisesta. Siitä huolimatta, että olen asunut useamman vuoden Tansaniassa, en voi puhua kyseisen kulttuurin edustajana tai asiantuntijaroolissani tutkimani syrjityn ryhmän edustajana. En myöskään voi koskaan väittää, että heidän kipunsa ovat minun kipuni.
Kun työssäni tuen kehityskumppanuuden kautta tapahtuvaa muutosta, luotan lujasti Fidan nöyrään ja osallistavaan työskentelytapaan.
Kehitysyhteistyössä on pohdittu paljon valta-asetelmia. Sillä, että yhteistyössä pyritään tasapuoliseen kumppanuuteen, on merkitystä työn kestävyyteen ja epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävien rakenteiden murtamiseen.
Kun työssäni tuen kehityskumppanuuden periaatteiden kautta tapahtuvaa muutosta, luotan lujasti Fidan nöyrään ja osallistavaan työskentelytapaan. Työ perustuu yhteisen unelman luomiseen, jota kohti sitten käymme tavoitteellisesti itäafrikkalaisten kumppaneidemme kanssa.
Sanotaan, että vaikka laulaja olisi syytön, laulu ei koskaan[1]. Meidän vastuullamme on tiedostaa ja purkaa ulkopuolisuuden ja valkoisen etuoikeuden vaikutusta työssämme jatkuvasti. Vaikka kehitysyhteistyön tarkoitusperiä usein kyseenalaistetaan, olen työssäni nähnyt, kuinka tämän alun perin valta-asetelmaltaan ongelmallisen työkalun kautta on edistetty kestävää ja yhteisöjen omista tavoitteista nousevaa kehitystä.
En voi kuitenkaan tuudittautua tähän onnistumisen tunteeseen. Minun on sitouduttava lujasti tarkastelemaan itseäni, jotta eriarvoisuuden laulu ei vahvistuisi kauttani. Toivoisin voivani olla kirjoittamassa uudelleen tuota laulua, joka alun perin kertoi valta-asetelmista ja eriarvoisuudesta suhteessa rodullistettuihin tai paikallisiin ihmisiin.
Uskon, että tämän kaiken ääneen sanominen tuo meidät lähemmäs yhteistyökumppaneitamme ja heitä, joiden elinoloihin haluamme olla vaikuttamassa positiivisesti.
Uskon myös, että opimme sitä kautta paljon, vähintäänkin itsestämme.
Lähteet:
https://doi.org/10.1080/16549716.2018.1561175
https://antroblogi.fi/2020/02/white-savior-kolonialismin-taakka/
[1] “A singer may be innocent, never the song” -John Berger
