Pöydät on asetettu hevosenkengän muotoon pienessä salissa. Löydän paikan nuoren hunnutetun naisen vierestä, ja vaihdamme hymyjä.

Selailen edessäni olevaa kirjasta ”Syyrian ja Irakin vähemmistökansojen suojelun puutteet”. Tuoreiden tutkimustulosten esittely alkaa. Ajatukseni kulkevat tuttujen kasvojen luokse ja tarinoihin teekuppien äärellä.

Irakissa on alle 200 000 kakai-heimon edustajaa. Hei, minähän tunnen heitä! Hymy nousee kasvoilleni. Syksyllä 2016 saimme ensikosketuksen tämän heimon jäseniin, jotka kantavat pitkiä ja tuuheita viiksiään kunnialla.

Yritän pitää hymyn huulilla, mutta en voi olla ajattelematta, että en ikinä laittaisi omia lapsiani tähän kouluun.

Saimme lahjoittaa heidän kyliinsä suomalaisten lahjoitusvaroilla keittimiä ja kaasupulloja ruoanlaittoa varten. Jaoimme keittimiä 1 830 perheelle.

Miinoitetut koulut odottivat lapsia

Leppoisat kyläläiset palaavat hiljalleen kotikyliinsä, joita Isis piti hallussaan yli kaksi vuotta. Isis tuhosi kakaiden pyhät paikat, hautausmaat, kodit, sairaalat, vesitornit ja sähkötolpat.

Isis tuhosi kylissä kouluja ja hajotti luokkahuoneita järjestelmällisesti ja jätti lopuksi vielä miinapellon koulujen ympärille ja luokkahuoneisiin. Etenkin tyttöjen koulun tuhoamiseen ja miinoittamiseen oli keskitytty.

Kaikki millä oli arvoa, on varastettu. Kaikki mikä jäi jälkeen, on tuhottu. Kouluihin ei alkuvuodesta saanut astua jalallakaan.

Kävelemme yhden koulun portista sisään. Aurinko paahtaa kuumana sisäpihaan. Koulua koristavat miinoista varoittavat kyltit. Kun menemme ikkunoiden ohi, uteliaat silmäparit tanssivat ja hymyjä nousee lasten kasvoille.

Välttämätön vesi

Astumme luokkaan. Roskat lojuvat lattiannurkassa, ja liitutaulu on putoamaisillaan. Verhon kaistaleita roikkuu ikkunoissa, ja seiniä koristavat Isis-joukkojen kirjoittamat aavemaiset tekstit.

Yritän pitää hymyn huulilla, mutta en voi olla ajattelematta, että en ikinä laittaisi omia lapsiani tähän kouluun. Voi miksi näiden lasten pitää olla täällä!

Opettajainhuoneessa käymme läpi koulun tarpeita. Opettaja kiikuttaa eteeni nivaskan paperia. Rekisteröityneitä oppilaita on 230. He käyvät koulua kolmena aamuna viikossa aamupäivisin. Opettajat ovat pakolaisia. Kyläläiset maksavat heille matkakulut kylälle.

Keskustelu pitkittyy ja helle paahtaa. Kattotuuletin, viilennyslaitteet ja generaattori on varastettu, vesitankit tuhottu, koulukirjat poltettu.

Yhtäkkiä minun on jano. Kuulen, että koulussa ei ole enää juomavettä, sillä vesipumppukin on varastettu. Jos vettä tulisi, se olisi likaista. Ajatusta vedestä on vaikea saada mielestä. Miten lapset voivat olla täällä päivät pitkät?

Onni on uusi liitutaulu

Hiekka pöllyää tiellä, kun palaamme seuraavalla viikolla. Tuomme mukanamme valkotauluja, ensiaputarvikkeita ja lääkekaappeja, roskiksia, muistiinpanovälineitä ja vihkoja lapsille – sekä vesipumput.

Opettajat ja lapset kerääntyvät ympärillemme ja aurinko paistaa jälleen koulun sisäpihalla. Tällä kertaa on tarjolla vesipikareita.

Lapset tulevat hakemaan tarvikkeita. Poraamme valkotaulut seiniin ja asennamme vesipumput. Opettajat kuvauttavat itseään uusien liitutaulujen edessä.

Lapsista rohkeimmat tulevat kokeilemaan englannintaitojaan ujompien katsellessa kauempana. Lapsilla nauru on herkässä.

Missä ovat värit?

Perustarpeista osa alkaa olla katettu. Ja kuitenkin – missä ovat lempeäkatseiset, kanaemon tavoin lapsia paimentavat opettajat? Missä ovat värit? Missä lasten tekemät taideteokset? Missä opetustaulut? Mitä lapset tekevät välitunnilla ilman leikkivälineitä?

Jakelun jälkeen keskustelemme kyläpäällikön kanssa ja sovimme jatkavamme yhteistyöstä. Seuraavalla kerralla tuomme vesitankkeja, generaattorit koulujen pihoille sekä juomaveden puhdistukseen tarvittavia laitteita.

Vielä tuore maali koulun pintaan korvaamaan repsottavat seinät ja peittämään Isisin jäljet. Haluamme palauttaa värit, naurun, leikin ja riemun tuhottujen yhteisöjen keskelle.