Siinä me istumme katoksen alla ringissä. Kevyt tuuli tuo hieman helpotusta muuten helteiseen päivään. Ympärilläni on kauniisiin, väriä täynnä oleviin kongolaisiin kankaisiin pukeutuneita naisia, oman ikäisiäni, siskoni ikäisiä, tyttöni ikäisiä. Aistin jännityksen, joka tarttuu naisten kumaraisista kehoista minuun. Silmien surusta voi lukea jo osan tulevaa tarinaa.  

Vieressäni istuva läheisellä klinikalla työskentelevä sairaanhoitaja kertoo, että hän työskentelee salaisessa huoneessa – näin he kutsuvat hiljaista työhuonetta, jonne tulevat ne, joiden keho on runneltu ja mieli murtunut. Naiset, joita raiskataan ja kohdellaan monin tavoin kaltoin tässä kylässä, lähimetsissä, pelloilla. Naiset, joiden pitäisi olla tulevaisuuden rakentajia, lastensa hoitajia ja miestensä kumppaneita. Raiskausta sota-aseena käytetään nujertamaan yksilö ja koko yhteisö, ja se on valitettavaa arkea näissä itäisen Kongon kylissä. 

Yksi kerrallaan naiset kertovat tarinaa. Siitä, miten tavallinen hyvä arki rikkoontui varoittamatta. Miten heidän kehonsa muistaa tekijän jäljet, ja sydämen sirpaleet etsivät uudelleen rakentajaa. Miten mieli pitää kiinnittää tähän hetkeen, arkisiin askareisiin ettei se aivan hajoa. Eräs näistä, surusilmäinen siskoni, kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskilleen, että sen jälkeen, kun hänet ensimmäisen kerran raiskattiin, hän meni tekemään tapauksesta ilmoituksen. Tekijät kuulivat siitä, ja veivät hänet useaksi viikoksi vangiksi, ja pahoinpideltäväksi.  

Häpeän taakkaa voi vähentää puhumalla sekä saamalla tietoa ja oikeutta. 

Istumme pitkään hiljaa kuulostellen toisiamme. Yksi aloittaa laulun, johon pian jokainen liittyy mukaan. Nousemme seisomaan ja laulamme kyynelten valuessa poskillamme. Laulua on mahdotonta jatkaa ilman tanssia, ja niinpä myös kehomme lähtee lauluun. Joskus on parempi antaa puheen olla ja tarjota kivulle muita reittejä tulla nähdyksi, kuulluksi, julki. Vähitellen sen terä vaimenee. Polku kohti vapautta on pitkä. Kurotamme kohti toisiamme sulkeaksemme vähitellen haavaa, joka rikkoo maailmaamme, lähellä ja kaukana. Tämä hetki on totta, menneisyys on osa tarinaa, ja huomisen voimme rakentaa yhdessä.   

Naiset saavat apua ja tukea toisiltaan, mutta myös klinikalla järjestettävässä psykososiaalisen tuen ohjelmassa.

Nämä naiset ovat niin paljon muutakin kuin traumatarina. He ovat kulkemassa kohti uhrista selviytyjää – tuota tietä, jolla toivottavasti ei kenenkään tarvitse kulkea yksin. Puhumme yhdessä siitä, miten väkivalta ei ole uhrin syy. Miten häpeän taakkaa voi vähentää puhumalla sekä saamalla tietoa ja oikeutta. Nämä naiset saavat apua ja tukea toisiltaan, mutta myös klinikalla järjestettävässä psykososiaalisen tuen ohjelmassa, joka alkaa yhtä aikaa fyysisen hoidon kanssa. Koko yhteisö tarvitsee tukea, neuvontaa ja uudelleen rakentamisen mahdollisuutta. Valitettava tosiasia on se, että jopa 60 % apua hakevista naisista joutuu yhteisönsä hyljättäväksi. Haava haavan päälle.  

Ja siinä siskojani katsoessani sydämeni laulaa adventtihymnin rukoillen, että murretut mielet ja runnellut kehot eheytyvät: 

Olkoon rakennusaineina 
rohkeus ottaa vastaan tukea, 
toivo kurottautua kohti huomista, 
luottamus siihen, että elämä on parempi valinta kuin kuolema, ja 
rakkaus, joka tulee todeksi arkeen tulleesta avusta ja lohdusta.