Lapsen oikeudet puhuttavat. Joskus ne itkettävät – etenkin silloin, kun ne jäävät räikeästi toteutumatta.

Yksi ensimmäisistä tarinoista Udaipurin kummilapsihankkeesta tuli vastaani, kun keskustelimme projektihenkilökunnan kanssa lapsen oikeuksista. Siitä, mitä merkitsee oikeus olla lapsi, oikeus ravintoon, oikeus koulutukseen – ja oikeus elämään.

Pienelle Archana-tytölle ei suotu mitään näistä.

Projektihenkilökunta tutustui Archanan perheeseen kolmisen vuotta sitten. Äiti oli toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen mies oli jättänyt hänet, ja miehen veli otti hänet toiseksi vaimokseen. Archana syntyi tästä toisesta avioliitosta.

Molemmat vaimot lapsineen asuivat samassa pihapiirissä omissa ruokakunnissaan. Toinen vaimo keitti ruokaa vain omille lapsilleen.

Archana ei pystynyt liikkumaan omin voimin, ei puhumaan, ei huutamaan. Mutta hän vastasi hymyyn kauniilla hymyllä.

Archanan äiti lapsineen asui pienessä vajassa samalla ”tontilla”. Tontti on suhteellinen käsite, sillä he kaikki asuivat valtatien varteen kehittyneessä kaupunkislummissa.

Perheen naiset olivat alkoholisoituneet. Samoin isä, joka elätti perheensä kierrätysromun ja -muovin keruun kautta saaduilla tuloilla.

Archanan pikkusisko ja veli saivat ruokaa, mutta nelivuotias Archana jätettiin ilman. Kukaan ei tiedä miksi.

Archana ei pystynyt liikkumaan omin voimin, ei puhumaan, ei huutamaan. Mutta hän vastasi hymyyn kauniilla hymyllä. Kauniit kasvot vetivät puoleensa, mutta hänen hentoinen olemuksensa oli vain luuta ja nahkaa.

Ensin Archanan oletettiin syntyneen vammaisena. Näin ei kuitenkaan ollut. Hän vammautui ravinnon puutteesta. Kasvukäyrällä hän oli jäänyt pahasti jälkeen ja oli arviolta 1,5-vuotiaan kanssa samalla käyrällä.

Viime syksynä kummiprojektia valmistelleet työntekijät kiinnittivät kyläkäynnillään huomionsa Archanaan. He kertoivat vanhemmille, että sairaalasta löytyy apu aliravitulle tytölle.

Äiti suostui siihen, että lapsi vietiin sairaalaan. Monen tunnin jälkeen Archana oli turvallisesti erittäin hyvässä hoidossa aliravituille lapsille varatulla sairaalaosastolla. Kaikki hyvin – elämä voittaa!

Näin luultiin.

Syystä tai toisesta äiti kuitenkin päätti, että Archanan paikka on kotona. Äidillä ei kuulemma ollut aikaa olla lapsen kanssa päivät pitkät sairaalassa. Intialaiseen tapaan potilaan luona on aina joku perheenjäsen.

Ehkä sairaala oli pelottava ympäristö koulua käymättömälle slummin asukkaalle. Slummi oli se tutumpi ja turvallisempi vaihtoehto, jossa tiesi, miten käyttäytyä.

Kun tuttu projektihenkilökunta lähti yöpuulle sairaalasta, niin äiti nappasi Archanan mukaansa ja lähti kotiin.

Kummiprojektia valmistelevat työntekijät jatkoivat vierailujaan Archanan kotona, ja jatkavat edelleen. He syöttivät Archanalle banaania, maitoa ja muuta terveellistä ravintoa. He rohkaisivat äitiä syöttämään Archanaa. Heidän sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Seuraava uutinen Archanasta: tyttö oli saanut käsiinsä lattialla olleen saippuan ja syönyt sen. Kukaan ei tiedä, tukehtuiko Archana saippuapalaan vai kuoliko hän myrkytykseen. Sen tiedämme, että pienen hymyilevän Archanan kärsimykset päättyivät.

Archana ei koskaan päässyt Fidan kummilapsiprojektiin mukaan niin kuin oli suunniteltu. Hänen elämänsä lanka katkesi kolme kuukautta ennen kummityön alkua.

Hänen kohdallaan eivät toteutuneet mitkään lapsen oikeuksista.

Moninaiset kysymykset jäivät vaivaamaan mieltäni.

Miksi pieni tyttö jätettiin ravinnotta? Oliko äidin taakka liian suuri aliravitsemuksesta vammautuneen lapsen kanssa? Saivatko epävarmuus ja tiedon puute äidin ottamaan lapsensa pois hyvästä ja ilmaisesta sairaalahoidosta? Mitä oikeasti tapahtui ja miksi? Miksi Archana?

* * * * * * * *

Sinäkin voit tehdä jotain, jotta Archana-tytön kohtalo ei enää toistuisi. Etsimme kummeja Udaipurin slummiyhteisöjen lapsille. Ryhdy kummiksi jo tänään!