VAROITUS! Tässä blogissa esitetyt lausumat Suomen historiasta edustavat kirjoittajan henkilökohtaista näkemystä. Ne eivät välttämättä perustu tarkoille historiallisille tosiseikoille vaan tapahtumien villeille ja vapaille tulkinnoille.

Tänä historiallisen lämpimänä kesänä meille tuli vieraita Unkarista. Tein heidän kanssaan tutustumismatkan suomalaisuuden historiaan Kansallismuseossa, Seurasaaressa ja Suomenlinnassa.

Kyllä: tämäkin kansa kykeni tekemään joukkomurhia, pitämään vankileirejä, näännyttämään toisiaan nälkään, värväämään lapsisotilaita ja levittämään hillitöntä propagandaa.

Museokierrosten jälkeen jouduin suuren tunnekuohun valtaan. Mielessä myrskysi, ajatukset velloivat, pakahduttava määrä kysymyksiä huusi vastauksia.

Suomea ei alun perin edes ollut olemassa.

Tämä mannerjään alta sulanut ja merestä hiljakseen kohonnut maakaistale on ollut todellinen perukoiden perukka ja varsinainen villi pohjola. Ei ihme, että 1300-luvun Ruotsissa nimitys ”itämaat” tarkoitti juuri näitä syrjäisiä ja nyrjähtäneitä alueita.

Tämän nimettömän takamaan yhdellä puolella oli yksi suurvalta ja toisella toinen. Kautta vuosisatojen ne ovat olleet tukkanuottasilla – tosin tämä on aivan liian kepeä sana kuvaamaan vainoharhaisten hallitsijoiden juonittelua ja brutaalia sotimista.

Sitä täällä on totisesti riittänyt: taistelua Itämeren herruudesta, kauppareittien ja satamien hallinnasta, veronkanto-oikeudesta, kivien ja kantojen keskellä elävien alkuasukkaiden omistuksesta.

Vielä 2000-luvun Suomessa haikaillaan muinaisten monarkioiden perään, joista lähin on lahden takana vasemmalla. Vilkuttelevien prinsessojen hymyä katsellessa unohtuu, millaista elämänmeno on ollut Euroopan kuningashuoneiden kulta-aikana.

Samaan aikaan kun kansa ahtaissa savumajoissaan on listinyt torakoita ja taistellut nälkää ja infernaalista kylmyyttä vastaan, vallasta, rikkauksista ja rahvaan jumaloinnista juopuneet monarkit, ruhtinaat, keisarit, tsaarit ja lähipiirien pönöttävät hännystelijät ovat keimailleet palatseissaan, vaihtaneet peruukkejaan, pöllytelleet puutereitaan – ja siirrelleet valtakuntiensa rajoja.

Mitä suurempia sotia pohjolassa on sodittu, sitä enemmän on ihmisoikeuksia poljettu.

Vuosisatojen vaihtuessa tultiin 1900-luvulle, joka on jo jokseenkin käsitettävää historiaa. Ja katso: köyhyyden korventama metsäkansa sai oman maansa.

Sitten kansa jakautuu kahtia ja käy verisen sisällissodan. Kyllä: tämäkin kansa kykeni tekemään joukkomurhia, pitämään vankileirejä, näännyttämään toisiaan nälkään, värväämään lapsisotilaita ja levittämään hillitöntä propagandaa. Sisällissodasta toivuttiin mitenkuten. Sodan nimestä sopiminen vei vuosisadan.

Tuli toinen sota, jättiläistä vastaan.

Kansakunta kesti juuri ja juuri. Hautasi kuolleensa, raivasi raunionsa ja aloitti uuden elämän. Puoli miljoonaa pakolaista – toiselta nimeltään siirtoväki – saatiin sijoitettua rutiköyhään, sodan runtelemaan ja kyynelten kastelemaan maahan. Naapurille maksettiin miljardisakkoja.

Kaikesta tästä Suomi on selvinnyt hengissä. Kasvanut, kehittynyt, vaurastunut. Päässyt maailmankartalle myös symbolisessa mielessä.

Olemme näyttäneet mallia naisten tasa-arvossa, vauvojen ja lapsiperheiden tukemisessa (neuvolat!), laadukkaan koulutuksen järjestämisessä (peruskoulu!), mobiiliteknologian kehittämisessä (ex-Nokia!). Meillä on ylenpalttisesti metsää, järviä, puhdasta ilmaa ja pilvenhattaroita.

Maaliskuussa 2018 YK nimesi Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi.

Eikö tässä maassa, jos missä, ole syytä olla pohjattoman kiitollinen kaikesta hyvästä, arvostaa menneiden sukupolvien ja vuosisatojen raadantaa ja tuntea tervettä ylpeyttä kansallisesta menestystarinasta?

Niitäkin löytyy, jotka haluavat laittaa rajat, ovet, ikkunat, silmät, korvat ja sydämet kiinni. Kaikki hyvä omaan käyttöön. Toisille ei mitään.

Entäpä jos Suomi tulisi tunnetuksi siitä, että se menee köyhien ja kärsivien luo ja kertoo koko maailmalle rinta rottingilla ja sydän ilosta sykkien: ”ei pidä antaa periksi eikä pysähtyä, kannattaa vielä sinnitellä, puhaltaa yhteen hiileen, luoda uutta, uskoa tulevaisuuteen – me selvisimme, tekin selviätte!”

Minulle kristittynä Suomen jylhä tarina kertoo paitsi koloissaan elävän mörrimöykkykansan sisusta, myös Jumalan siunauksesta.

Minua jäytääkin munaskuita myöten se, miten uskontoallergista aikaa elämme. Jumalattomuus – halu päästä eroon Jumalasta – äityy toisinaan yhtä väkeväksi kuin entisessä Neuvostoliitossa.

Kirkoista tehdään viihdekeskuksia, virsien sanat kirjoitetaan uudestaan, uskon tunnustamiseen suhtaudutaan kuin mielenterveysongelmaan. Oopiumi pitää ottaa pois kansalta vaikka lain voimalla.

Oma isoäitini, kahdet sodat nähnyt, maatilkkuaan viljellyt, Jumalaansa kunnioittanut, Hirvensalmen multiin haudattu Hilma, syntyi kylänsä viimeisessä savutorpassa syyskuussa 1909.

Yhtenä heinäkuisena päivänä Seurasaaren ulkoilmamuseon savutorpan ovella 109 vuotta myöhemmin minä syvän liikutuksen vallassa pysähdyin ihmettelemään tätä kaikkea.

Ja ymmärsin: Suomi on suuri ihme.

* * * * * * *

Kuvatekstit (ylhäältä alas):

Sisarukset Pekko ja Tomma Vuokkinimen Venehjärvellä vuonna 1894. Kuvaaja: I.K. Inha.

Sonkajärven Vänninmäellä, Lassilan talon maalla kasketaan naurishalmetta varten vuonna 1916. Kuva: Väinö Puurunen.

Äiti ja lapset ”nylkevät petäjää” Taivalkosken Matalaisessa vuonna 1917. Männyn jälsi- ja nilakerroksesta tehtiin hätäravinnoksi pettujauhoa, josta leivottiin pettuleipää. Kuva: Samuli Paulaharju.

Repakkeen vanha savupirtti ja isäntä Heikki Meättä tyttöineen Sotkamon Murtoniemessä vuonna 1894. Kuvaaja: Yrjö Blomstedt.

Valtion yleisostokortti, voimassaoloaika 1.10.1953‒30.9.1954.

Kuvalähde: Museovirasto – Musketti, Finna.fi