Valtava Nyiragongo-tulivuori kohoaa laaksossa makaavan Goman kaupungin ylle Kongossa. Vuonna 2002 tulivuoren raju purkautuminen peitti kolmanneksen kaupungista surmaten satoja ihmisiä. Tulivuori on yhä aktiivinen. Se on kuin pimeä varjo peittämässä muita kauheuksia, joita ihmiset tässä kaupungissa ja sen lähistöllä joutuvat kohtaamaan.

Matkustimme kaupungin laidalle haastattelemaan perhettä, jossa nuori nainen oli joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi. Ensin menimme klinikalle, jossa häntä oli hoidettu. Johtaja kertoi meille, ettemme voi mennä tekemään haastattelua hänen kotiinsa, koska jos ihmiset näkevät valkoisen ihmisen menevän hänen taloonsa, he ajattelevat hänellä olevan rahaa. Tämä taas voi saada aikaan sen, että taloon pyrkii joku yöllä rahojen perässä.

Tilanne Pohjois- ja Etelä-Kivun alueilla Kongon demokraattisessa tasavallassa on kääntynyt huonommaksi. Ryöstöistä, murhista, raiskauksista ja sieppauksista on tullut päivittäistä toimintaa. Yksin viime vuonna alueella tapahtui yli 1400 sieppausta.

Valentinen tarina ei ole Kongossa poikkeuksellinen, vaan ennemminkin normi tällä alueella.

Kaunis nuori nainen, jolla on taitavasti punotut hiukset ja jonka nimi on Valentine, saapui klinikalle äitinsä ja kymmenen kuukauden ikäisen poikansa kanssa. Vuosi sitten, Valentinen ollessa vain 13-vuotias, hän oli työskennellyt perheen puutarhassa äitinsä kanssa. Valentine päätti palata kotiin iltapäivällä ja äiti jäi vielä pellon lähettyville keräämään polttopuita. Kun Valentine käveli kotiin, hän epäonnekseen kohtasi kolme aseistautunutta miestä. He raiskasivat hänet väkivaltaisesti. ”He sanoivat, että jos uskallan kertoa kenellekään tapahtuneesta, he tulevat ja tappavat minut,” Valentine kertoo minulle ääni väristen.

Valentinen ei tarvinnut sanoa mitään. Kun hän saapui kotiin, hänen isoäitinsä näki heti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Valentine paljasti, mitä oli joutunut kokemaan. Pian äitikin saapui kotiin polttopuiden kanssa. He kaikki kolme menivät samaiselle klinikalle, jossa nyt teemme haastattelua. Hänelle annettiin hoitoa sukupuolitauteja vastaan. Muutama viikko myöhemmin hän huomasi olevansa raskaana ja sittemmin synnytti poikavauvan.

Vain alle vuotta myöhemmin hän joutui käymään uudelleen läpi saman painajaisen. Valentine vieraili lähellä asuvien ystäviensä luona ja matkalla takaisin kotiin neljän nuoren miehen ryhmä repi hänen lapsensa väkisin hänen käsistään ja heitti hänet maahan, sekä väkivaltaisesti raiskasi hänet. Hän selviytyi koettelemuksesta ja palasi jälleen klinikalle hoitoon.

Valentinen tarina ei ole Kongossa lainkaan poikkeuksellinen, vaan ennemminkin normi tällä alueella. CEPAC-kirkkokunnalla, joka on Fidan kumppaniorganisaatio Kongon demokraattisessa tasavallassa, on yli 300 sairaalaa, klinikkaa ja apteekkia. Yksi näistä sairaaloista, nimeltään Panzi, on auttanut hoitamaan ja operoimaan kymmeniä tuhansia seksuaalisen väkivallan uhreja. Tämänkin pienen klinikan, jossa nyt olemme, asiakkaista arviolta noin kymmenen prosenttia on seksuaalisen väkivallan uhreja.

Kun tiedustelimme klinikan henkilökunnalta, miten uhrit ovat hakeneet oikeutta, tuli yllätyksenä, että yhtäkään ihmistä ei oltu pidätetty tai edes epäilty näistä kauheista rikoksista. Klinikalla kävi ilmi, miksi. Uhrit ovat tietämättömiä oikeusjärjestelmästä. Heillä ei ole myöskään taloudellista mahdollisuutta rahoittaa oikeudenkäyntikuluja. He eivät kykene tunnistamaan rikoksentekijöitä, ja jos tapauksesta tulee julkinen, uhreja seuraa valtava häpeä; Kun ihmiset saavat tietää, että tyttö on raiskattu, esimerkiksi hänen naimisiinpääsystään tulee vaikeaa.  Jos hän on jo naimisissa, hänen miehensä todennäköisesti hylkää hänet. Israel Furaha, sairaanhoitaja klinikalla totesi näin: “Monesti uhrit kokevat, että on hyödyllisempää, kun voi välttää tämän kaiken olemalla hiljaa ja pitämällä salaisuutensa.”

Huuto oikeuden puolesta on kova. Mitä väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden kierteen pysäyttämiseksi voisi tehdä?

Rauhannobelisti, tohtori Denis Mukwege vieraili juuri Suomessa puhumassa Kongon unohdetun kriisin kauheuksista. Haastattelin Mukwegea aiemmin ja silloin hän kertoi:

”Sillä, että rikoksentekijöitä ei tuoda oikeuden eteen, luodaan rankaisemattomuutta. Kun ihmiset elävät rankaisemattomuuden kulttuurissa, heille syntyy vaikutelma, että kaikki on sallittua. Ihmisillä on sellainen tunne, että he voivat tappaa, raiskata ja ottaa muita panttivangeiksi. Heistä tuntuu, että ei ole olemassa oikeutta eikä kukaan kysy, miksi he tekevät tämän kaltaisia, rikollisia asioita.”

Nämä selitykset herättävät kuulijassa turhautumista, voimattomuutta, vihaakin. Huuto oikeuden puolesta on kova. Mitä väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden kierteen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä? Me uskomme ihmisten saavan, mitä he ansaitsevat. Rikolliset eivät saa päästä kuin koira veräjästä. Ihmisten pitäisi pystyä elämään turvallisesti tietäen, että teoista, joilla vahingoitetaan muita ihmisiä, rangaistaan. Kun näin ei ole, miten ihmiset selviävät jokapäiväisessä elämässään?

Kongon itäosissa eletään väkivallan, pelon, huolen ja levottomuuden kanssa. Mikä saa ihmiset jatkamaan elämäänsä ja selviytymään kaiken kohtaamansa kanssa päivittäin? Valentine synnytti pojan, jolle hän antoi nimen Espoir. Nimi tarkoittaa toivoa. Vielä on toivoa. Meidän on annettava Valentinen kaltaisille nuorille ihmisille mahdollisuus nähdä parempi tulevaisuus, ei vain itselleen, mutta myös jälkikasvulleen.

Valentine unelmoi palaavansa kouluun. Hän toteaa, että kouluttautuminen “voi ainakin yhdellä tavalla olla parantamassa tätä maata”.

Yhteistyössä paikallisen kumppaninsa CEPAC:in kanssa Fida International pyrkii ruokkimaan tätä toivoa edistämällä nuorten naisten, kuten Valentinen, koulutusmahdollisuuksia Kongossa.