Pakolaisten määrä maailmassa ylitti toukokuussa historiallisen 100 miljoonan rajapyykin. Tällaisen humanitaarisen hädän edessä vietämme Maailman pakolaispäivää 20.6. Haluamme muistuttaa, että humanitaarisen avun viestinnässä käytetyillä sanoilla ja ilmaisuilla on suuri merkitys, jopa vastuu.

Kielenkäyttömme ja valitsemamme sanat luovat todellisuutta ja kertovat tarinaa olevasta. Humanitaarisia toimijoita ohjaava Sphere-käsikirja sisältää eettisen koodiston, jossa kirjataan, että viestiessämme katastrofin uhreista, tunnustamme ihmiset arvokkaina ihmisinä emmekä toivottomina kohteina.

Kun kerromme ihmisistä, joita on kohdannut sota, vaino, luonnonkatastrofi tai kriisi, meidän tulee tehdä se tavalla, joka esittää heidät edelleen yhtä arvokkaina ihmisinä, kuin ennen kuin epäinhimilliset olosuhteet muuttivat heidän elämänsä.

Jos puhumme kärsivästä uhrista, saatamme leimata samalla ihmisen haluamattamme avuttomaksi ja poloiseksi.

Venytämme sanamääriä ja etsimme uusia ilmauksia, kun haluamme välttää vääristyneitä mielikuvia tai ihmisen arvoa alentavien sanojen käyttöä. Jos puhumme kärsivästä uhrista, saatamme leimata samalla ihmisen haluamattamme avuttomaksi ja poloiseksi. Joskus huomaamme myös sanojen rajoittuneisuuden, kun haluamme kuvata tilannetta tai kokemusta. Ei vain ole oikeita sanoja. Kielelliset ilmaisut eivät riitä ilmaisemaan sitä, mitä haluamme kertoa. Intuitiota, myötätuntoa, kohtaamista ja humaaniutta hädässä ei voida kääntää sanoiksi.

Kävin pari vuotta sitten YK:n Naisten elokuvaviikon avajaisillassa katsomassa dokumentin Syyrian Alepposta. Kuvaamme usein tällaista kokemusta sanoilla koskettava, pystäyttävä tai veret seisauttava. Mutta mikään näistä sanoista ei riitä kuvaamaan tuon elokuvan vaikutusta. Sanat eivät riitä antamaan sodan keskellä elävien ihmisten elämälle oikeutta.

Onko olemassa sanaa sille, kun et voi ottaa edes vesihörppyä, kun vatsassa vääntää kipu ja sanomaton tyhjyys? Entä onko sanaa sille, kun rintakehää painaa niin, että hengittämiseen täytyy keskittyä? Onko sanaa sille, kun kasvot jähmettyvät paikoilleen haluamattasi, etkä kykene kohottamaan ilmettä. Tai sanaa sille, kun joudut sulkemaan toistuvasti hetkeksi silmäsi? Onko sanaa sille, kun yleisö katsoo elokuvaa hiiskumattakaan, mutta kuin yhdestä suusta välillä vetää henkeä? Entä onko sanaa sille, kun silmäkulmat kostuvat, mutta et kuitenkaan koe oikeutta itkeä toisen itkua? Ojentauduimme vaistonomaisesti ystäväni kanssa pitämään toisiamme kädestä kiinni, kun jokin liikahti niin syvällä sielussa, että sinne harvoin yltää kukaan tai mikään.

Elämän arvokkuus ei ole riippuvainen olosuhteista, joita tämä maailma tarjoaa.

Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa viimeisillään raskaana oleva nainen tuodaan vähemmän kuin steriilin sairaalan operaatiopöydälle hoidettavaksi luotisateen jäljiltä. Hänelle tehdään hätäsektio. Eloton harmaansininen lapsi vedetään jaloista pitäen äidin avatusta kohdusta ja tuodaan hoitopöydälle makaamaan. Hoitaja alkaa hieroa voimaakkaasti kinaista lasta, joka vedettiin juuri suojaisasta kohdusta sodan turmeleman Aleppon kenttäsairaalaan sotakoneiden alle. Mieleni huutaa: ”Älkää elvyttäkö sitä!” Havahduin ajatukseeni ja kipu rinnassa vahvistui. Hoitaja nostaa lapsen jaloista ilmaan ja ravistelee ja läiskii pientä vauvaa ilmassa niin, että koko sali haukkoo henkeä. Lapsi lasketaan takaisin makaamaan pöytätasolle ja samassa räpsähtävät vastasyntyneen silmät auki ja hän päästää parkaisun ilmaan. Elämä.

Arvokas, pyhä ja kunnioitettava elämä. Ainutkertainen elämä. Älkää elvyttäkö lasta. Nyt itkin. Kuinka sanoinkuvailematon ajatus oli päässyt kulkemaan mieleni läpi! Kallisarvoinen elämä. Ihmisen hengen arvo on mittaamaton. Elämän arvokkuus ei ole riippuvainen olosuhteista, joita tämä kaukana kauniista oleva maailma tarjoaa.

Humanitaarisen avun työntekijöiden sydän on milloin riekaleina ja milloin kovetettu ympärillä olevan kivun edessä. Ei tunnu millään mittareilla riittävältä kertoa, että ”teemme työtä lasten parissa, joiden elämään sota on vaikuttanut.” Tekisi mieli huutaa raivosta.

Pakolaisten kanssa työskentelevä ystäväni on korvannut sanan refugee (pakolainen) sanalla waymaker. Suomenkielinen käännös tienraivaaja kuulostaa vähän oudolta, mutta idea on selvä. Pakolainen kertoo siitä, mistä ihminen on tulossa, mutta tienraivaaja kertoo siitä, että kyseessä on kykenevä, osaava ja arvokas ihminen, joka luo uutta mahdottoman edessä. Hän on rohkeuden perikuva.