Kirjoitus on alun perin julkaistu Iisalmen Sanomissa 13.8.2017

”Saisinko kutsua sinua äidiksi?” hän kysyi, ja katsoi minua suurilla säikähtäneillä silmillään, kasvoillaan ilme, joka kertoi jotain sellaista elämän kipua, josta en mitään tiennyt. Istuimme juomassa teetä, ja samalla opettelimme uusia sanoja suomen kielellä.

Nuori mies oli kasvanut vuoristoseudulla perheensä kanssa, saanut osallistua opetukseen kylän koulussa ja oppinut vierasta kieltäkin, Koraania lukemalla. Kunnes sota oli tullut ja tuhonnut kaiken; rikkonut kylän, vienyt miehet ja hajottanut perheet.

Kuvat äidistä, siskosta ja kotikylän rauhasta piirtyivät papereille sotkeutuen kyyneleisiin, jotka hän salaa pyyhki pois.

Äiti oli lähettänyt esikoisensa turvaan siinä toivossa, että edes yksi saisi hyvän elämän – ehkä salaa toivoen, että jonakin päivänä hekin voisivat seurata perässä.

Pitkä matka kotimaan vuoriston halki, piilottelua sotilailta, pelottava merimatka hyisessä yössä ja saapuminen uudelle mantereelle suurin toivein. Telttailua metsikössä, hakkaavia rajavartiomiehiä, junamatkoja ja kilometrien kävelyä.

Nuorukaisen kertomusta kuunnellessa jouduin välillä keskittymään hengittämiseen, etten olisi aivan luhistunut miettiessäni sitä kaikkea, mitä hän oli jo nähnyt. Liikaa ja syvältä.

Joskus jutellessamme hän otti kynän käteensä ja alkoi piirtämään muistojaan. Kuvat äidistä, siskosta ja kotikylän rauhasta piirtyivät papereille sotkeutuen kyyneleisiin, jotka hän salaa pyyhki pois.

Ja sitten tuli päivä, jolloin äidistä ei enää kuulunut mitään. Ja päivistä tuli viikkoja.

Ja tuli hetki, jolloin hän kysyi minulta tuon kysymyksen – voisinko olla äiti sen aikaa, kun hän taas löytää äitinsä.

Nämä nuoret tulivat sydän pamppaillen suurta seikkailua kohti. Heissä oli lapsekasta intoa heidän hapuillessaan uudessa maassa. Mutta heillä oli kannettavanaan taakka, jota ei kenenkään lapsen pitäisi kantaa. Huoli perheestä, kotimaan kohtalosta ja omasta tulevaisuudesta.

Usein heidän kanssaan istuessa mietinkin, jääkö maailmaamme järkyttävän syvä ikävän kuilu näiden ihmisten välille, jotka eivät välttämättä enää koskaan kohtaa – äidit ja lapset, vaimot ja miehet, siskot ja veljet.

Tämä nuori mies oli sinällään onnekas. Hän oppi kielen, sai koulupaikan, ja hänen käytöksensä oli kaunista ja nuhteetonta. Äiti oli opettanut lapsensa hyvin. Mutta mitä tulevaisuus tuo, se on Jumalan käsissä, niin kuin hän itse asian sanoo.

Sen lisäksi, että hän etsii äitiään todennäköisesti loppuelämänsä, hän rakentaa sirpaleista uutta elämää täysin erilaisessa kulttuurissa, jonka vivahteiden oppimiseen menee vuosia.

Jaksaako hän pitää yllä sitä toivoa, mikä hänellä oli tänne tullessaan? Rikkooko joku meistä sen toivon kipinän?

Tapasimme sattumalta muutama päivä sitten. Kysäisin, mitä hän on puuhaillut, onko hänellä ystäviä. Jälleen tuo sama ilme kasvoillaan hän totesi: ei. Yhdessäkään suomalaisessa kodissa en vielä ole käynyt, lähes kahden vuoden Suomessa olon aikana.

Tikari lävisti sydämeni jälleen kerran. Onko meillä varaa kulkea toistemme ohi – tässä niin rikkinäisessä maailmassa? Voisiko sinun sohvallasi olla paikka yhdelle niistä, jotka kulkevat yksin?