Istun kotini sohvalla ja kirjoitan. Valmistaudun pitämään äitiyslomaa kenttäjakson jälkeen täällä koti-Suomessa. Huokaan ja huomaan pohtivani sitä, kuinka etäiseltä maailmantuska tuntuukaan tässä ja nyt.

Miettiessäni tarkemmin havahdun siihen tosiasiaan, että aika-ajoin maailmantuska tuntui etäiseltä myös silloin, kun asuimme perheen kanssa Irakissa, vain 70 kilometrin päässä Mosulin vakavasta kriisistä. Samalla muistan senkin, kuinka vuosia aiemmin Suomessa asuessamme ripustin pyykkejä ja itkin tuskassa niiden kaukana olevien ihmisten puolesta, jotka kriisin alkupäivinä pakenivat kotikaupungistaan Mosulista.

Kun on kerran nähnyt, kerran kokenut, kerran oivaltanut, kerran liikuttunut, on vain muistutettava omaa sydäntään siitä todellisuudesta, joka nyt tuntuu kaukaiselta.

Mikä on syy siihen, että sinä ja minä koemme vastuuta, velvollisuutta tai halua vaikuttaa ihmisten elämään oman elämänpiirimme ulkopuolella?

Entä milloin kriisien keskellä olevat ihmiset asettuvatkin kauas minusta, ajatuksistani ja sydämestäni? Mikä saa meidät liikkeelle? Milloin sydämemme liikahtaa ja pehmenee? Milloin taas maailmantuska hälvenee, ja näemme vain lähellemme?

Itse kriisin lähellä eläminen ei välttämättä vie sydäntäni lähelle kärsivää ihmistä, vaikkakin se tuo kriisin ja kärsivät ihmiset todellisemmaksi. Toki kriisimaassa eläminen ja avustustyö antavat konkreettisen mahdollisuuden olla vaikuttamassa hädän keskellä.

Mutta nyt se sama minä, joka tietää kriisimaan realiteetit, ihmettelee täällä Suomessa, kuinka helppoa onkaan elää arjen keskellä sivuuttaen ”ne muut” siellä kaukana.

Ehkäpä ihmisyys on tätä. Ajoittain kuljemme niin, että näemme vain lähelle – toisinaan osaamme nähdä vähän kauemmas. On elettävä periaatteidensa mukaisesti silloinkin, kun huomaa, että oma sydän ei liikutu niin kuin sen toivoisi liikuttuvan.

Kun on kerran nähnyt, kerran kokenut, kerran oivaltanut, kerran liikuttunut, on vain muistutettava omaa sydäntään siitä todellisuudesta, joka nyt tuntuu kaukaiselta.

Vaikka minun maailmantuskani on ajoittain pienempi, se ei kokonaan hiljene. Ripustimme Suomi-kotimme seinään suuren maailmankartan. Seuraavaksi laitamme seinälle valokuvia ihmisistä teemalla “maailman kasvot”.

Suomi katoaa kartalla olemattomiin, ja kartta muistuttaa meitä päivittäin suuremmasta kuvasta. Tämä haastaa meitä elämään siten, että valitsisimme periaatteen emmekä tunnetta ja asettaisimme muut ohi itsemme.

Tällä viikolla yksi kohti käyvimmistä ajatuksista on ollut Sananlaskuista löytyvä raamatunpaikka, joka kehottaa meitä ennen kaikkea varjelemaan sydämemme eikä niinkään seuraamaan sitä.

Kuinka varjella sydän niin, että se pysyy pehmeänä, välittävänä ja epäitsekkäänä? Kuinka voimme varjella sydämemme, jotta voimme elää ihmisinä ihmisten parissa – myös niiden, jotka ovat kaukana meistä ja tarvitsevat apuamme?